Leena Pöntynen 27.4.:

Näkökulma OAJ:n jäsenkyselyyn oppimisen tuen toimivuudesta

Erityisasiantuntija Leena Pöntynen

Opettajien ammattijärjestö OAJ on tärkeällä asialla julkaistuaan viime viikolla jäsenkyselyn oppimisen ja koulunkäynnin tuen toimivuudesta. Vaikka otos on pieni, vain prosentin verran opettajakunnastamme, ja toteuttajana opettajien edunvalvojajärjestö, on opetuksenjärjestäjienkin hyvä pysähtyä tulosten äärelle.

OAJ nosti jo aiemmin tänä keväänä keskusteluun opettaja-oppilas-suhdeluvun. On hyvä, että pääsemme eteenpäin perinteisestä luokkakokotermistä, mutta mielestäni suhdelukukaan ei kerro kaikkea ryhmän tuen tarpeesta tai toimivuudesta. Vaikka suhdeluvussa huomioitaisiinkin enemmän tukea tarvitsevat erilaisilla kertoimilla, ei se vielä kiinnittäisi huomiota esimerkiksi paikallisiin olosuhteisiin, taitavien oppilaiden tarvitsemaan lisätukeen tai luokan toimintakulttuurin toimivuuteen, saati opettajan kykyyn toimia luokan kanssa. Edelleen on olennaista, että ryhmän koostumus, koko ja siihen suunnatun resurssin määrä voidaan paikallisesti sovittaa koulujen ja kuntien kokonaisuuteen. Samaa pätee kuntien erilaisiin tarpeisiin erityisluokka-, pienryhmä- jne. toimintaan, joita kannattaa kehittää juuri paikallisten tarpeiden mukaisesti.

Suunnittelulla voidaan suunnata resursseja oikein

Erityisasiantuntija Päivi Lyhykäinen OAJ:sta kiinnittää huomiota (20.4.2017) siihen, että opettajien yhteistä suunnitteluaikaa tulisi lisätä. Useiden kentällä käymieni keskustelujen mukaan tämä lienee juuri se olennaisin kysymys resurssien suuntaamisessa. Tämä on myös se kompastuskivi, johon vuosityöaikakokeilun aloittaminen osapuolien tiedotteiden mukaan tyssäsi. Työnantajapuoli olisi erityisesti halunnut lisätä tätä aikaa, mutta ammattijärjestö torjui ehdotuksen lisätä sidottua työaikaa. Toivottavasti keskustelupöydässä jatkossa löydetään ratkaisuja, jotka edistävät molempien osapuolten tavoitteita.

Liian monessa koulussa resurssin riittävyys saa kolauksen juuri suunnittelun puutteesta. Onko meillä riittävästi osaamista lukujärjestysteknisesti jakaa resurssia koulun tasolla? Osaammeko vieläkään kohdentaa tuen oikea-aikaisesti ja oikeille oppilaille?

Jo perusopetuksen laatukriteereissä (2010) nostettiin esille, että varhainen puuttuminen on sekä inhimillisesti että taloudellisesti edullisin ratkaisu. Kuitenkin kentältä kuuluu aivan liikaa sitä puhetta, että varsinkin osa-aikaiseen erityisopetukseen kohdennetaan oppilaita esimerkiksi käytöshäiriöiden takia sen sijaan, että siellä päästäisiin puuttumaan oppimisen pulmiin. Kun vaikeasti hallittavat oppilaat ulkoistetaan omasta ryhmästään, ikään kuin annetaan lupa sille, ettei suuressa ryhmässä tarvitse käyttäytyä, ja samalla erityisopettajan on mahdoton keskittyä purkamaan oppimisen pulmia tukea tarvitsevilta oppilailta.

Myös tuen suunnittelu yhdessä ontuu monin paikoin. Kolmiportaisen lainsäädännön periaatteita tulkitaan hyvin kirjavasti, eikä edes olemassa olevia tukitoimia tästä syystä saada käyttöön. Oppiaineksen karsiminen esimerkiksi painoalueittain eriyttämällä tuntuu olevan edelleen vieras käsite, eivätkä yksilölliset oppimisen polut pääse alkuunkaan, jos emme nyt herää ymmärtämään uuden opetussuunnitelman ja myös kolmiportaisen tuen lainsäädännön henkeä.

Olisinkin kaivannut, että OAJ toimenpide-ehdotuksissaan tekee myös suosituksia jäsenilleen. Näitä suosituksia olisivat voineet olla vaikka huomion kiinnittäminen oppilaan tuen suunnitteluun oppilasta opettavan ja ohjaavan henkilöstön kanssa tai oman koulun resurssien käytön arviointi ensi lukuvuotta varten. Nyt toimenpide-ehdotukset kohdistuivat muihin toimijoihin. Uskon, että parhaat tulokset oppimisen tukemisessa syntyvät tällä hetkellä kouluissa, joissa yhteinen suunnittelu on luontevaa ja joissa löytyy osaamista toimivaan integraatioon, myös resurssien suuntaamisen osalta.

Kannatan lämpimästi OAJ:n ehdotusta siitä, että pedagogisten asiakirjojen laadintaa tulee selkeyttää. Kiinnitän huomiota myös siihen, että kouluissa tulisi käydä aitoa keskustelua siitä, miksi pedagogiset asiakirjat laaditaan. Asiakirjan tulee muuttua matkaoppaaksi oppimisen polulla. Pedagogisia asiakirjoa ei laadita byrokratian vuoksi, vaan oppilaan tuen järjestämiseksi. Niin kauan, kun tätä ei tiedosteta, ei tuen riittävyyskään tule koskaan arjen tasolle. Kannatan lämpimästi OAJ:n ehdotusta siitä, että Opetushallitus tarttuisi lomakkeiden mallintamiseen ja niiden täyttämisen ohjeistamiseen. Kuntaliitto tulee mielellään mukaan tähän työhön.

Oppilaiden tukeminen on moniammatillista yhteistyötä

Maakuntauudistuksen alla on hyvä herätä suunnittelemaan oppilaiden tukemista. Opettajien täydennyskoulutukseen on hallitusohjelmassa varattu rahaa ja tätä rahaa tulee opettajien peruskoulutuksen lisäksi kohdentaa opettajien uran aikaiseen osaamisen sekä opetusalan johtamisen kehittämiseen. Tarvitsemme tukea erityispedagogiseen osaamiseen, ryhmän hallintaan, sosiaalisten taitojen opettamiseen sekä perheiden kohtaamiseen.

Opettajat eivät ole ainoa tuen lähde, ja siksi meidän tulee kiinnittää huomiota myös avustavan henkilöstön osaamisen kehittämiseen sekä nähdä myös uudenlaisia polkuja poikkihallinnollisesti. Opiskeluhuoltolain myötä esimerkiksi koulukuraattorit alkoivat tehdä merkittävästi myös yhteisöllistä työtä ja tämän työn vaikuttavuutta kannattaa arvioida jatkuvasti.

Voidaanko maakuntauudistuksen myötä myös vaikkapa koulupsykologien ja nuorisotyöntekijöiden työnkuvaa suunnata lähemmäs lasten ja nuorten arkea koulussa, tai voimmeko jopa kehittää uudenlaisia tukemisen muotoja? Siihen tähtää mm. Me-säätiön Me-koulu ja Me-talotoiminta. LAPE-ohjelman (hallituksen kärkihanke lasten ja perheiden palveluiden kehittämiseen) myötä myös sivistystoimialan kannattaa tarkastella prosessejaan ja suunnitella jo tulevaa yhdyspinnalla käytävää työtä tulevan maakuntahallinnon kanssa.

Kansainvälisistä PISA-tuloksista on luettavissa, ettei lisäresursointi kenties nostaisi suomalaisia oppimistuloksia. Sen sijaan koulun on muututtava vastaamaan nyky-yhteiskunnan haasteisiin ja osattava käyttää nykyinen resurssi paremmin. Monimutkaisiin ongelmiin ei voi vastata vain suoraviivaisilla vastauksilla. On aika ottaa käsittelyyn koko lasten ja nuorten maailman resurssien kirjo ja miettiä sen käyttöä uudelleen.

Täyteen lasiin ei voi kaataa lisää, jostakin on osattava myös luopua. Jospa pysähtyisimme hetkeksi arvioimaan toimintaamme ja miettimään, voisiko uudella tavalla tekeminen tehostaa resurssiemme käyttöä lasten ja nuorten hyväksi. Tämä työ lähtee sekä sivistysjohdosta, koulun johdosta että jokaisesta lasten ja nuorten parissa ja hyväksi toimivasta yksilöstä.

Kirjoittaja
Leena Pöntynen

Leena Pöntynen on esi- ja perusopetuksen erityisasiantuntija Kuntaliitosta.