Leena Pöntynen 9.2.2018:

Oppimisen tuen suunnittelussa kannattaa lähteä uusille vesille

Leena Pöntynen

Koulunkäynnissään tukea tarvitseville lapsille tarkoitettuja tukimuotoja uudistettiin vuonna 2011, jolloin lainsäädäntö kolmiportaisesta tuesta astui voimaan. Nyt aika alkaa olla kypsä sen arvioinnille, mitä hienosäätöä tämänhetkinen toimintamalli edellyttää.

Lain mukaan oppilaalla on oikeus riittävään oppimisen ja koulunkäynnin tukeen heti tuen tarpeen ilmetessä. Kaikki oppilaat saavat yleistä tukea. Jos tuen tarve on jatkuvampaa ja tarvitaan useampia tukimuotoja, oppilas siirtyy tehostettuun tukeen. Erityisessä tuessa oppilaan tuki on jatkuvaa, käytössä on useita tukimuotoja ja oppilas voi olla myös kokoaikaisessa erityisopetuksessa. Erityisestä tuesta tehdään hallintopäätös. Tämän kolmiportaisen mallin tavoitteena oli alun perin vahvistaa oppilaan oikeutta suunnitelmalliseen, varhaiseen ja ennalta ehkäisevään oppimisen ja kasvun tehostettuun tukeen.

Tavoitteita on pyritty saavuttamaan muun muassa vahvistamalla oppilaan oikeutta saada yksilöllistä varhaista ennaltaehkäisevää oppimisen ja kasvun tukea sekä erityistä tukea oikea-aikaisesti, joustavasti ja riittävästi parantamalla suunnitelmallisuutta, vakiinnuttamalla moniammatillista työtä sekä laajentamalla olemassa olevien hyvien toimintatapojen käyttöä.

Seurannat ja käytännön kokemukset kertovat, ettei näissä tavoitteissa ole aina onnistuttu. Lainsäädännön muuttuessa ei loppujen lopuksi ole sittenkään uudistettu toimintatapoja, vaan uusi lainsäädäntö taivutettiin tarkoittamaan vanhoja rakenteita, uusilla nimillä. Paljon käytettiin aikaa pedagogisten asiakirjojen hiomiseen, mutta näistä asiakirjoista ei näytäkään muodostuneen tuen antamisen suunnitelmallisia työkaluja, vaan niistä onkin tullut yksi opettajan työn kuormitustekijä.

Tärkeää olisi pohtia, otetaanko lapsen ja perheen kokonaistilanne huomioon tuen suunnittelussa ja suunnitellaanko tukea riittävän pitkäjänteisesti. Usein tuen tasolta seuraavalle siirryttäessä ei kouluilla oikeasti ole osoittaa mitään uutta tai systemaattisempaa tuen muotoa oppilaan tukemiseksi. Myös tuen arvioiminen on liian hajanaista.

Oppilas on oikeutettu tukeen heti tuen tarpeen ilmetessä. Koulun arjessa tukea tulee monesta suunnasta, aina emme edes ymmärrä sen olevan tukea. Kokeessa annetaan ylimääräistä aikaa, oppilaiden pulpettien kanteen liimataan päiväaikatauluja tai satatauluja, harjoitusmonisteita on monen tasoisia. Olennaisinta olisi kuitenkin pysähtyä opetuksen suunnitteluun: Millaisin keinoin voimme parhaiten tukea kutakin oppilasta kohti opetussuunnitelman tavoitteita?

Monin paikoin kunnissa on alettu pohtia, mitä tulisi tehdä, kun kohdennetut resurssit eivät tuota riittävän hyviä tuloksia. Tukipäätöksiä päästään purkamaan harvoin. Tarve erityisluokille näyttää kasvavan, sillä harva erityisluokalle siirretty oppilas todellisuudessa palaa yleisopetuksen luokalle. Samaan aikaan yleisopetuksen luokissa opettajat venyvät äärimmilleen pyrkiessään eriyttämään opetusta monenlaisille tuen tarvitsijoille.

Kerran integraatiopäätöstä perustellessaan erityisluokanopettaja totesi minulle, että hän voisi helposti pitää integroitavan oppilaan luokassaan, oppilaalla oli edelleen olemassa ne oppimisen pulmat, joiden vuoksi hän oli luokalle tullut. Oppilas olisi ollut erityisluokassa ns. helppo oppilas, koska pulmiin oli löydetty ratkaisut ja strategiat, oppilas pystyi selviytymään tavoitteistaan. Oppilas oli kuitenkin valmis pedagogiset asiakirjat ohjenuorana siirtymään yleisopetuksen luokkaan tuettuna ja oli aika antaa intensiivisen tuen paikka toiselle oppilaalle. Näin erityisluokkien tulisi toimia.

Koulujen laaja-alaiset erityisopettajat ovat ratkaisun avaimia: Rajallisesta osa-aikaisen erityisopetuksen opetustuntimäärästä ei loputtomiin voi ammentaa tukirakenteita oppilaille, mutta voisiko erityisopettajien osaaminen saada luokan- ja aineenopettajat tarkastelemaan oppilaan tuen tarvetta uusin silmin? Eräässä yläkoulussa oli kokeiltu, mitä tapahtuisi, jos koko oppilasryhmää opetettaisiin menetelmillä, joilla opetetaan keskittymisvaikeuksien kanssa kamppailevia oppilaita. Tämä tarkoittaa esimerkiksi systemaattisia rakenteita, selkeitä tehtävänantoja, toiminnan palastelua. Kaikki oppilaat olivat hyötyneet kokeilusta. Toisessa kunnassa oli valjastettu kokenut erityisluokanopettaja ohjaamaan luokan- ja aineenopettajia ryhmänhallinnassaan haastavien oppilasryhmien kanssa ja luokkiin luotu yhdessä sovitut pelinsäännöt.

Oulussa on alettu yhteistoiminnallisesti tehdä tuen strategiaa: mitä tapahtuisi, jos kaikki olemassa oleva tuki laitettaisiin samaan pussiin, hölskytettäisiin ja sitten jaettaisiin uudelleen tarkoituksenmukaisella tavalla? Pirkanmaalla useat kunnat ovat puolestaan pistäneet hynttyyt yhteen ja tilanneet ulkopuolisen tahon auditoimaan tuen organisoitumista kunnissa.

Nurmijärvellä on lähdetty ratkaisemaan pulmaa integraation avulla: Erityisluokanopettaja oli tehnyt töitä kuuden oppilaan pienryhmän kanssa apunaan kaksi koulunkäyntiavustajaa. Jokainen mukavia lapsia kahden kesken, mutta ryhmässä hommaa ei vain saatu toimimaan, vaikka paikalla oli kolme aikuista. Opettaja päätti tehdä jotain muuta ja löysi työparikseen luokanopettajan yleisopetuksesta. Jo useiden vuosien ajan onkin sitten luotu yhteisopettajuuden mallia: Erityisluokka ja tavallinen luokka on sulautunut yhteen. Luokassa toimii noin 28-30 oppilaan kanssa luokanopettaja, erityisluokanopettaja ja koulunkäyntiavustaja. Perheissä tiedetään, että luokassa voi olla maksimissaan 10 oppilasta, joilla on oikeus kokoaikaiseen erityisopetukseen, yksittäisen oppilaan statuksen tietävät vain lapsen oma perhe ja opetushenkilöstö. Oppilaat eivät tiedä, ketkä varsinaisesti ovat erityisessä tuessa olevia oppilaita. Luokka toimii monenlaisissa joustavissa ryhmittelyissä. Vertaisoppiminen tukee kaikkia oppilaita.

Aluksi tästäkin mallista oli kuulunut soraääniä: "Lapselleni oli luvattu pienryhmä" ja "Miten siellä voi muut opiskella, kun siellä on niitä erityisiä oppilaita". Mutta opetushenkilöstön pitkäjänteinen työ on palkittu, eivätkä he haluaisi vaihtaa sitä muuhun malliin.

Lempäälässä kuuden oppilaan intervalliluokalla saatiin positiivisia tuloksia jo parissa kuukaudessa. Oppilas oli nopeasti valmis palaamaan omaan ryhmäänsä saatuaan intensiivisen tuen kasvuunsa. Samanlaisia kokemuksia on intervallijaksoilta valtion Valteri-koulussa. Nämä esimerkit ovat vahvistaneet omaa näkemystäni: Erilaisille luokkaratkaisulle on sijansa, niiden tulee olla suunnitelmallisia ja tavoitteellisia, ja lopulta näiden tavoitteiden tulee suunnata siihen, että mahdollisimman moni oppilas pystyy saamaan tarvitsemansa tuen omassa kotiluokassaan lähikoulussa.

Kaikissa kuvaamissani malleissa yhteisenä nimittäjänä on rohkea pyrkimys lähteä ratkaisemaan oppimisen ja koulun käynnin pulmien resursointia avoimin mielin. Nykyisillä resursseilla voidaan ratkaista paljon, kun uskallamme miettiä, voimmeko lähteä hakemaan haasteeseemme uusia ratkaisuja.

Kirjoittaja
Leena Pöntynen

Leena Pöntynen on esi- ja perusopetuksen erityisasiantuntija Kuntaliitosta.

Niin, kehittäminen ja ideointi vaatisivat kuitenkin myös aikaa ja johdon vahvaa tukea. On muuten perin outoa, ettei varhaiskasvatuslakiin millään saada samaa tuen periaatetta kuin esi-ja perusopetuksessa. Pitäisi olla jatkumo. Ja jos varhaiskasvatuksessa voitaisiin tehdä suunnitelmallisemmin tukitoimia, niin se voisi näkyä tuloksellisesti myöhemmin...

Joissakin kouluissa nämä tuet ovat vain paperilla. Tukipäätös on muttei oppilas saa minkäänlaista tukea. Pidetään palaveri ja tavoitteet, mutta siinä se sitten on. Niinkään yksinkertainen asia kuin positiivinen kannustus ei onnistu ja oppilasta kunnioittava käytös; ei huudeta eikä haukuta. Ja erilaisia oppijoita ei huomioida lainkaan. Jos ei jaksa istua 75 minuuttia paikoillaan ja keskittyä teoriaan ja päntätä asioita. Tunteja ei palastella, ei käytetä erilaisia oppimismenetelmillä, ei liikuta jne. Kouluja on erilaisia ja oppilaat ovat eri arvoisessa asiassa riippuen mikä on lähikoulu.

Tästä olemme huolta esittäneet. Paljon jää yksittäisen opettajan toimijuuden varaan. Moni esittelemistäni toimintatavoista on tahdon ja sitoutumisen asioita, joita voitaisiin jokaisessa koulussa toteuttaa. Sivistysjohtajat ottivat aiheeseen kantaa joulukuussa toteamalla, että on huolestuttavaa, etteivät kaikki opettajat toimi opetussuunnitelman edellyttämällä tavalla. Toki puhutaan pienestä osasta opettajia, mutta vaikutus näiden opettajien oppilaisiin on valtava.

Kun oppilaan henkilökohtaisia oppimisvaikeuksien tai käyttäytymisen pulmien taustalla vaikuttavia asioita saatatisiin ratkottua, ei tarvittaisi niin paljon erityisiä "oireenmukaisia" tukimuotoja. Win-win -tilanne. Yksi mahdollisuus tähän on esim. sensomotoriikkaan perustuva ohjaus, jonka avulla saadaan käyttäytymishäiriöitä ja oppimisvaikeuksia poistettua tai lievitettyä oleellisesti. Esimerkkejä tästä jo vuosien ajalta kuntoutuksen piiristä mutta vielä liian vähän hyödynnettynä koulumaailmassa. Lisätietoja aiasta esim. www.refleksiohjaus.fi

In reply to by Merja Aalto (ei varmistettu)

Ehdottomasti tärkeää on, että tulevaisuuden kuntaa rakennettaessa maakuntauudistuksessa pyrimme luomaan hyviä yhdyspintoja, jotta mm. erilaiset terapiat jne. nivotaan vahvasti osaksi oppilaan tuen suunnittelua ja toteutusta myös oppimisen tuessa. Tähän tähtää mm. LAPE-kärkihanke, jossa olemme nostaneet yhdyspintojen tärkeyttä esille.

Lisää uusi kommentti

Puhdas teksti

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
  • Verkko- ja sähköpostiosoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.