Leena Pöntynen 9.2.2018:

Oppimisen tuen suunnittelussa kannattaa lähteä uusille vesille

Leena Pöntynen

Koulunkäynnissään tukea tarvitseville lapsille tarkoitettuja tukimuotoja uudistettiin vuonna 2011, jolloin lainsäädäntö kolmiportaisesta tuesta astui voimaan. Nyt aika alkaa olla kypsä sen arvioinnille, mitä hienosäätöä tämänhetkinen toimintamalli edellyttää.

Lain mukaan oppilaalla on oikeus riittävään oppimisen ja koulunkäynnin tukeen heti tuen tarpeen ilmetessä. Kaikki oppilaat saavat yleistä tukea. Jos tuen tarve on jatkuvampaa ja tarvitaan useampia tukimuotoja, oppilas siirtyy tehostettuun tukeen. Erityisessä tuessa oppilaan tuki on jatkuvaa, käytössä on useita tukimuotoja ja oppilas voi olla myös kokoaikaisessa erityisopetuksessa. Erityisestä tuesta tehdään hallintopäätös. Tämän kolmiportaisen mallin tavoitteena oli alun perin vahvistaa oppilaan oikeutta suunnitelmalliseen, varhaiseen ja ennalta ehkäisevään oppimisen ja kasvun tehostettuun tukeen.

Tavoitteita on pyritty saavuttamaan muun muassa vahvistamalla oppilaan oikeutta saada yksilöllistä varhaista ennaltaehkäisevää oppimisen ja kasvun tukea sekä erityistä tukea oikea-aikaisesti, joustavasti ja riittävästi parantamalla suunnitelmallisuutta, vakiinnuttamalla moniammatillista työtä sekä laajentamalla olemassa olevien hyvien toimintatapojen käyttöä.

Seurannat ja käytännön kokemukset kertovat, ettei näissä tavoitteissa ole aina onnistuttu. Lainsäädännön muuttuessa ei loppujen lopuksi ole sittenkään uudistettu toimintatapoja, vaan uusi lainsäädäntö taivutettiin tarkoittamaan vanhoja rakenteita, uusilla nimillä. Paljon käytettiin aikaa pedagogisten asiakirjojen hiomiseen, mutta näistä asiakirjoista ei näytäkään muodostuneen tuen antamisen suunnitelmallisia työkaluja, vaan niistä onkin tullut yksi opettajan työn kuormitustekijä.

Tärkeää olisi pohtia, otetaanko lapsen ja perheen kokonaistilanne huomioon tuen suunnittelussa ja suunnitellaanko tukea riittävän pitkäjänteisesti. Usein tuen tasolta seuraavalle siirryttäessä ei kouluilla oikeasti ole osoittaa mitään uutta tai systemaattisempaa tuen muotoa oppilaan tukemiseksi. Myös tuen arvioiminen on liian hajanaista.

Oppilas on oikeutettu tukeen heti tuen tarpeen ilmetessä. Koulun arjessa tukea tulee monesta suunnasta, aina emme edes ymmärrä sen olevan tukea. Kokeessa annetaan ylimääräistä aikaa, oppilaiden pulpettien kanteen liimataan päiväaikatauluja tai satatauluja, harjoitusmonisteita on monen tasoisia. Olennaisinta olisi kuitenkin pysähtyä opetuksen suunnitteluun: Millaisin keinoin voimme parhaiten tukea kutakin oppilasta kohti opetussuunnitelman tavoitteita?

Monin paikoin kunnissa on alettu pohtia, mitä tulisi tehdä, kun kohdennetut resurssit eivät tuota riittävän hyviä tuloksia. Tukipäätöksiä päästään purkamaan harvoin. Tarve erityisluokille näyttää kasvavan, sillä harva erityisluokalle siirretty oppilas todellisuudessa palaa yleisopetuksen luokalle. Samaan aikaan yleisopetuksen luokissa opettajat venyvät äärimmilleen pyrkiessään eriyttämään opetusta monenlaisille tuen tarvitsijoille.

Kerran integraatiopäätöstä perustellessaan erityisluokanopettaja totesi minulle, että hän voisi helposti pitää integroitavan oppilaan luokassaan, oppilaalla oli edelleen olemassa ne oppimisen pulmat, joiden vuoksi hän oli luokalle tullut. Oppilas olisi ollut erityisluokassa ns. helppo oppilas, koska pulmiin oli löydetty ratkaisut ja strategiat, oppilas pystyi selviytymään tavoitteistaan. Oppilas oli kuitenkin valmis pedagogiset asiakirjat ohjenuorana siirtymään yleisopetuksen luokkaan tuettuna ja oli aika antaa intensiivisen tuen paikka toiselle oppilaalle. Näin erityisluokkien tulisi toimia.

Koulujen laaja-alaiset erityisopettajat ovat ratkaisun avaimia: Rajallisesta osa-aikaisen erityisopetuksen opetustuntimäärästä ei loputtomiin voi ammentaa tukirakenteita oppilaille, mutta voisiko erityisopettajien osaaminen saada luokan- ja aineenopettajat tarkastelemaan oppilaan tuen tarvetta uusin silmin? Eräässä yläkoulussa oli kokeiltu, mitä tapahtuisi, jos koko oppilasryhmää opetettaisiin menetelmillä, joilla opetetaan keskittymisvaikeuksien kanssa kamppailevia oppilaita. Tämä tarkoittaa esimerkiksi systemaattisia rakenteita, selkeitä tehtävänantoja, toiminnan palastelua. Kaikki oppilaat olivat hyötyneet kokeilusta. Toisessa kunnassa oli valjastettu kokenut erityisluokanopettaja ohjaamaan luokan- ja aineenopettajia ryhmänhallinnassaan haastavien oppilasryhmien kanssa ja luokkiin luotu yhdessä sovitut pelinsäännöt.

Oulussa on alettu yhteistoiminnallisesti tehdä tuen strategiaa: mitä tapahtuisi, jos kaikki olemassa oleva tuki laitettaisiin samaan pussiin, hölskytettäisiin ja sitten jaettaisiin uudelleen tarkoituksenmukaisella tavalla? Pirkanmaalla useat kunnat ovat puolestaan pistäneet hynttyyt yhteen ja tilanneet ulkopuolisen tahon auditoimaan tuen organisoitumista kunnissa.

Nurmijärvellä on lähdetty ratkaisemaan pulmaa integraation avulla: Erityisluokanopettaja oli tehnyt töitä kuuden oppilaan pienryhmän kanssa apunaan kaksi koulunkäyntiavustajaa. Jokainen mukavia lapsia kahden kesken, mutta ryhmässä hommaa ei vain saatu toimimaan, vaikka paikalla oli kolme aikuista. Opettaja päätti tehdä jotain muuta ja löysi työparikseen luokanopettajan yleisopetuksesta. Jo useiden vuosien ajan onkin sitten luotu yhteisopettajuuden mallia: Erityisluokka ja tavallinen luokka on sulautunut yhteen. Luokassa toimii noin 28-30 oppilaan kanssa luokanopettaja, erityisluokanopettaja ja koulunkäyntiavustaja. Perheissä tiedetään, että luokassa voi olla maksimissaan 10 oppilasta, joilla on oikeus kokoaikaiseen erityisopetukseen, yksittäisen oppilaan statuksen tietävät vain lapsen oma perhe ja opetushenkilöstö. Oppilaat eivät tiedä, ketkä varsinaisesti ovat erityisessä tuessa olevia oppilaita. Luokka toimii monenlaisissa joustavissa ryhmittelyissä. Vertaisoppiminen tukee kaikkia oppilaita.

Aluksi tästäkin mallista oli kuulunut soraääniä: "Lapselleni oli luvattu pienryhmä" ja "Miten siellä voi muut opiskella, kun siellä on niitä erityisiä oppilaita". Mutta opetushenkilöstön pitkäjänteinen työ on palkittu, eivätkä he haluaisi vaihtaa sitä muuhun malliin.

Lempäälässä kuuden oppilaan intervalliluokalla saatiin positiivisia tuloksia jo parissa kuukaudessa. Oppilas oli nopeasti valmis palaamaan omaan ryhmäänsä saatuaan intensiivisen tuen kasvuunsa. Samanlaisia kokemuksia on intervallijaksoilta valtion Valteri-koulussa. Nämä esimerkit ovat vahvistaneet omaa näkemystäni: Erilaisille luokkaratkaisulle on sijansa, niiden tulee olla suunnitelmallisia ja tavoitteellisia, ja lopulta näiden tavoitteiden tulee suunnata siihen, että mahdollisimman moni oppilas pystyy saamaan tarvitsemansa tuen omassa kotiluokassaan lähikoulussa.

Kaikissa kuvaamissani malleissa yhteisenä nimittäjänä on rohkea pyrkimys lähteä ratkaisemaan oppimisen ja koulun käynnin pulmien resursointia avoimin mielin. Nykyisillä resursseilla voidaan ratkaista paljon, kun uskallamme miettiä, voimmeko lähteä hakemaan haasteeseemme uusia ratkaisuja.

Kirjoittaja
Leena Pöntynen

Leena Pöntynen on esi- ja perusopetuksen erityisasiantuntija Kuntaliitosta.