Matti Raatikainen 8.4.2019

Epäonnistuneiden sote-uudistusten lyhyt oppimäärä

Näin eduskuntavaalien alla äänestäjien kuluttajansuoja on kovalla koetuksella. Tällä erää Suomen ongelmia ratkotaan lihansyönnin ilmastoystävällisyydestä ja uusien puuntaimien istutusmääristä väittelemällä.

Maan hallituksen ajama sote-uudistus karahti jälleen kerran kiville. Uudistusta on yritetty saada aikaan nyt yli kymmenen vuotta. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen tärkeyttä ja kiireellisyyttä on hoettu kunta- ja palvelurakenneuudistushankkeesta lähtien. Kaikki merkittävät eduskuntapuolueet ovat osallistuneet sote-uudistuksien valmisteluun. Valmista vain ei näytä tulevan hallituspohjasta riippumatta.

Perustuslaista näyttää tulleen uudistuksien este. Este, vaikka nykymalli ei täyttä lähimainkaan niitä palveluiden tasapuolisuuden-, laadun- ja demokraattisen ohjauksen vaatimuksia, joiden puutteeseen eri sote-uudistusesitykset ovat kaatuneet.

Sote-uudistusyrityksien leimallinen piirre on ollut se, että ne ovat keskittyneet vahvasti hallinnollisen mallin luomiseen. Ja siihen ne ovat myös kaatuneet. Vaikka juhlapuheissa uudistuksia on perusteltu palvelujen saatavuuden ja laadun parantamisella, on suurimmat väännöt käyty kuitenkin puhtaasti vallanjakoon tai ideologisiin luutumiin liittyvien kysymysten ympärillä.

Uudistuksia on yritetty saada aikaan myös pakkokeinojen avulla. Jyrki Kataisen hallituksen suhtautuminen perinteiseen kuntarakenteeseen oli suorastaan ylimielinen. Kuntarakennetta ja kuntia väheksyttiin hevosvetoisen aikakauden tuotteiksi. Eräs keskeinen peruste puhtaasti suuriin kuntiin perustuvan mallin luomisessa oli irrottautuminen hallintohimmeleiksi kuvailluista kuntayhtymistä.

Juuri nyt, vastavetona jo kariutuneelle sote-uudistusyritykselle, on suurimpien kaupunkien toimesta tehty esitys kuntiin ja suureksi yllätyksekseni myös vapaaehtoisiin kuntayhtymiin pohjautuvasta mallista. Niin se maailma muuttuu. Näköjään himmelitkin muuttuvat riittävän kovassa paineessa timanteiksi.

En tiedä pitäisikö nyt toimitusministeristönä toimivaa hallitusta kiittää vai syyttää suorastaan järjettömästä kunnianhimosta. Itsenäisen Suomen historian suurimpaan sosiaali- ja terveydenhuollon uudelleenorganisointihankkeeseen kytkettiin mukaan vielä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten, aluehallintovirastojen ja maakuntahallinnon toimintojen yhteensulauttaminen. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamisessakin olisi ollut yllin kyllin haastetta. 

Yksi poliittisten päättäjien mielestäni epä-älyllisin argumentti, joka toistuu kaikkien uudistusten yhteydessä, on sanonta ”tasapuolisten palveluiden turvaamisesta koko maan alueella”. Kuinka Helsingin kantakaupungissa ja vaikkapa aivan pohjoisimmassa Suomessa asuvan kansalaisen palvelut kyetään järjestämään tasavertaisesti? Me emme tule Suomessa koskaan pääsemään tilanteeseen, jossa palvelut maamme eri osissa olisivat lähimainkaan tasavertaiset kansalaisten näkökulmasta arvioituna.

Uskoakseni kukaan ei myöskään aidosti tällaista tasa-arvoisuutta odota. Syrjäseuduilla asuvat ihmiset ovat tottuneet siihen, että sekä palvelujen saatavuus että saavutettavuus eivät ole yhtä hyviä, kuin esimerkiksi kaupunkien keskustoissa. Käsittääkseni tämä itsestäänselvyys myös hyväksytään tiettyyn rajaan saakka.

Kaikki sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusyritykset ovat nojanneet vahvasti suuruuden ekonomiaan. Leveämmillä hartioilla ja laajemmilla väestöpohjilla on ajateltu taklattavan kaikki talouteen, palvelujen laatuun ja saatavuuteen liittyvät ongelmat. Ymmärrettävästi suuruudesta voi olla hyötyä, mutta lopullisesti ongelmien ratkaisuun vaikuttaa johtaminen ja kyky saada aikaan muutosta. Kyse on sekä poliittisen että ammatillisen johtamisen laadukkuudesta. Mielestäni erinomainen kysymys on, olemmeko riittävän kyvykkäitä johtamaan muutosta ja saamaan aikaan tuloksia? Olemmeko?

Kaikissa näissä isoissa uudistusyrityksissä on ollut yhtenä piirteenä se, ettei niissä ole konkreettisesti kuvattu juurikaan niitä muutoksia, jolla kansalaisten palveluja parannetaan. On vain toisteltu lähes uskonomaista luottoa ison organisaation kykyyn integroida hajanaisia palveluketjuja yhtenäisiksi.

Vetosin edellisen sote-harjoituksen yhteydessä erääseen merkittävässä asemassa olleeseen kansallisen tason valmistelijaan muutamien yksittäisten ongelmien ratkaisemisen mallintamisesta. Ajatukseni oli, että rautalankamallin laatiminen helpottaisi asian yleistä hyväksyttävyyttä ja parantaisi kansalaisten ymmärrystä uudistuksen tavoitteista. Ehdotukseni ei johtanut käytännön toimiin. Todennäköisesti se koettiin tarpeettomaksi.

Henkilökohtaisesti allekirjoitan suurten kaupunkien johtajien tuoreen esityksen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän kehittämisestä hallitusti ja vaiheittain. Jos malliin kytketään vielä laajapohjainen parlamentaarinen valmistelu, niin on olemassa edellytykset aikaansaada edes jollakin tavalla toimiva sote-malli. Todennäköisesti monen mielestä epätäydellinen, mutta kenties kansalaisten palvelut turvaava kompromissi kuitenkin.

Matti Raatikainen

Matti Raatikainen

Kunnanjohtaja

Leppävirran kunta

   

 

          

Kirjoittaja
kehyskunta

Blogissa kehyskuntien päättäjät kirjoittavat ajankohtaisista teemoista.

Kehyskuntaverkosto on 28 kunnan muodostama yhteistyöareena, joka tuo esille kehyskunnille tärkeitä asioita. Verkosto pyrkii kirkastamaan kehyskuntien roolia ja merkitystä niin seudullisella ja kuin kansallisellakin tasolla. Verkoston puheenjohtajana toimii Siilinjärven kunnanhallituksen pj. Erkko Nykänen ja verkoston työvaliokunnan puheenjohtajana kaupunginjohtaja Oskari Auvinen Kangasalta.

Kehyskuntaverkostossa mukana olevat kunnat:

Joensuun kehyskunnat: Kontiolahti ja Liperi
Jyväskylän kehyskunnat: Laukaa, Muurame
Kuopion kehyskunnat: Leppävirta, Siilinjärvi
Lahden kehyskunnat: Asikkala, Heinola, Hollola, Orimattila
Oulun kehyskunnat: Ii, Kempele, Liminka, Muhos, Tyrnävä
Tampereen kehyskunnat: Kangasala, Lempäälä, Nokia, Orivesi, Pirkkala, Vesilahti, Ylöjärvi
Turun kehyskunnat: Aura, Kaarina, Lieto, Naantali, Raisio, Rusko