Paavo Taipale 13.12.2019

Kuntien kriittinen infra ei ole markkinakrääsää

Kunta toimii pääosin lainsäädännön velvoittamana monien yhdyskuntateknisten palvelujen järjestäjänä ja usein myös tuottajana. Osa palveluista, erityisesti energia- ja vesihuolto, ovat luonteeltaan luonnollisia monopoleja. Niissä kiinteään jakeluverkostoon sitoutuu niin huomattava pääoma, ettei samalle alueelle ole taloudellisesti mahdollista rakentaa useampia jakeluverkkoja. Vesihuollon luonteeseen kuuluu lisäksi paikallisuus, eikä jakelua ja vedentuotantoa tai jäteveden käsittelyä voida käytännössä kilpailuttaa sähköntuotannon tapaan.

Kuntatalouden heikentyessä sekä energia- ja kiertotalouden toimintaympäristön murroksessa on viime aikoina jälleen voimistunut keskustelu kuntien roolista energia- ja vesihuoltopalvelujen tuottajana ja laitos- ja verkosto-omaisuuden omistajana. On tehty selvityksiä, joissa on tarkasteltu vaihtoehtoja kunnan omistajuudelle näissä palveluissa. Liikkeellä lienevät jälleen myös pääomasijoittajien edustajat, jotka vierailevat kuntapäättäjien luona kertomassa energia- ja vesihuolto-omaisuuteen sitoutuneiden pääomien vapautumisen kuntien elinvoimaa virkistävästä vaikutuksesta, kun yksityinen omistus - osittain tai kokonaan - tulisi kunnan omistuksen sijaan.

On tärkeää, että vaihtoehtoisia palvelutuotannon ja omistuksen tapoja selvitetään. Kunnan omistuksessa olevaa kriittistä infrastruktuuria koskevia selvityksiä tehtäessä on talouden ohella välttämätöntä tarkastella perusteellisesti vaihtoehtojen vaikutuksia muistakin näkökulmista. Keskeisiä aihepiirejä ovat muun muassa mainittujen palvelujen toisistaan poikkeava lainsäädäntöperusta sekä omistuksen vaikutukset kunnan strategiseen kehittämiseen, huoltovarmuuteen ja kuntakonsernin varautumiseen häiriötilanteisiin ja poikkeusoloihin.

Eräissä selvityksissä on tarkasteltu myös sellaista vaihtoehtoa, jossa energia- ja vesihuollon lisäksi samaan yhtiökokonaisuuteen liitettäisiin myös kunnan vastuulla olevat jätehuoltopalvelut, tai niin kuin nykyään on tapana sanoa, kiertotalousliiketoiminta. Taustalla lienee ajatus kiertotalousliiketoiminnan laajenevista mahdollisuuksista tulevaisuudessa ja toisaalta energia- ja vesihuollon entistä vahvempi integraatio kiertotalouteen. Ajatus on kiinnostava, mutta eri alojen toisistaan poikkeava säätely sekä usein myös yhtiöiden erilainen omistuspohja saattaisivat yllättävälläkin tavalla vaikuttaa yhteisen organisaation toimintaedellytyksiin. Selkeitä eroja löytyy niin kunnalle säädetyn järjestämisvastuun, palveluihin liittyvien viranomaistehtävien kuin vaikkapa hankintalainsäädännön soveltamisen osalta.

Sähköntuotanto ja -myynti on avoimilla, osin kansainvälisillä, markkinoilla tapahtuvaa liiketoimintaa. Sen toimintalogiikan ja vaikuttimien ymmärtäminen vaatii syklisessä toimintaympäristössä erityisosaamista, jota ei kuntataustaisissa organisaatioissa kenties aina ole ollut. Kuntien energiayhtiöt ovatkin tässä asiassa jo yhdistäneet voimiaan. Jos kunta on merkittävä toimija sähköntuotannossa, niin kuin suuret kaupungit lämmön ja sähkön yhteistuotantolaitostensa kautta ovat, voi sähkökaupan osalta lisäosaamista olla perusteltua hankkia joskus myös yksityisen omistuksen kautta.

Sähkökauppaa ei pitäisi kuitenkaan sekoittaa sähkönjakeluun tai kaukolämpöliiketoimintaan, jotka ovat luonnollisia monopoleja. Sähkönsaanti on tänään lähes kaikkien keskeisten elinvoiman ja hyvinvoinnin peruspilarien välttämätön edellytys. Riittävän vahvojen kuntataustaisten yhtiöiden omistama jakeluverkko on myös yhteiskuntamme huoltovarmuuden näkökulmasta kestävä ratkaisu.

Parhaasta vaihtoehdosta paikallisten ja alueellisten infraverkkojen omistajaksi on taitettu peistä vuosikausia. Erityisesti vesihuoltoverkostojen huomattavaa korjausvelkaa ja sen paikoin aiheuttamaa uhkaa hyvälaatuisen talousveden jakelulle on pidetty keskustelussa perusteena kunnille luopua vesihuolto-omaisuudesta. Kuntaomisteisen - tai yleensä julkisomisteisen - infran puolesta on toisaalta usein käyttänyt puheenvuoroja myös elinkeinoelämä, jolle vakaat rakennetun ympäristön palvelut ovat tärkeitä. Omistuksen säilyttäminen kunnilla ja voimavarojen kokoaminen kuntaomistajien kesken joko toimialakohtaisesti tai monitoimialaisesti tulisikin olla ensisijainen vaihtoehto.

Arvokkaaseen johtoverkostoon perustuvat infrapalvelut ovat tärkeitä myös kunnan strategisen kehittämisen kannalta. Maapolitiikka ja kaavoitus ohjaavat kunnan kehittymistä ja infrapalveluiden integrointi suunnitteluun varhaisessa vaiheessa on välttämätöntä. Omiin tai kuntien yhdessä omistamiin palveluorganisaatioihin voidaan tällöin tarvittaessa vaikuttaa myös omistajaohjauksella.

On hyvä muistaa, että kaikki edellä mainitut infrapalvelut ovat sellaisia, joiden kustannukset katetaan asiakkailta perittävillä maksuilla. Sen vuoksi rahoituksen ei pitäisi olla ongelma. Asiakasmaksut on vain asetettava kustannukset kattaviksi ja toisaalta omistajalle maksettava tuotto kohtuulliselle tasolle. Monissa kunnissa näin on tehtykin, mutta vielä useammissa on tässä terästäytymisen paikka.

Samalla asiakkaalle tarjottavan palvelun laadusta ja toiminnan tuloksellisuudesta on pidettävä huolta. Monopolipalvelun tarjoajan on välttämätöntä haluta ja kyetä reiluin perustein ja läpinäkyvästi vertailemaan oman yksikön suorituskykyä muihin alalla toimiviin ja tehdä tarvittaessa muutoksia toimintatapoihin. Ei voi elää kuin pellossa, koska asiakas kuitenkin maksaa, kun vaihtoehtoa ei ole. Tämä vaatii kuntaomistajalta paneutumista infrapalveluliiketoimintaan - aitoa omistajuutta, joka on muutakin kuin kuntakonsernin liikelaitoksen peruspääomalle maksettu korko tai yhtiön omistajakunnalleen maksama osinko. Se vaatii myös johtokunnan ja hallituksen jäseniltä kohtuullista toimialan tuntemusta ja kiinnostusta kyseiseen liiketoimintaan. Tällaisia henkilöitä on tarpeen löytää toimielimiin myös valtuustoista.

Kirjoittaja
Paavo Taipale

Paavo Taipale työskentelee Kuntaliitossa yhdyskuntatekniikan päällikkönä. 

Lisää kirjoittajalta