Tarja Myllärinen 11.4.2019

Sotetilastoinnin taikatemppu

Kuntaliitto julkaisi äskettäin koosteen sosiaali- ja terveydenhuollon nettotoimintamenoista vuonna 2018. Kooste kattaa 52 suurinta kuntaa sekä Etelä-Karjalan, Etelä-Savon, Kainuun ja Keski-Pohjanmaan sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymät.

Tietoja on koottu jo 15 vuoden ajan. Vuoden 2018 tiedot ovat aiempiin verrattuina erityisen mielenkiintoisia, sillä uutena taulukkona raportissa on sosiaali- ja terveystoimen tarvevakioidut nettotoimintamenot, euroa asukasta kohden.

Tarvekerroin pohjautuu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tuottamaan tilastolliseen vertailuaineistoon, joka tekee sosiaali- ja terveydenhuollon menot vertailukelpoisiksi ja ottaa huomioon kuntalaisten erilaiset palvelutarpeet. Tarvekertoimien laskennassa käytetään tietoja kuntien ja alueiden väestön ikä- ja sukupuolirakenteesta, sairastavuudesta ja sosioekonomisesta asemasta.

Raportti on koostettu palvelemaan nimenomaan kuntien ja kuntayhtymien omaa toimintaa, mutta nyt mukana olevat, tietojen vertailtavuutta lisäävät vakioinnit suorastaan kutsuvat vertailemaan ja hakemaan selityksiä.

Mitkä tekijät selittävät esimerkiksi sitä, että tässä selvityksessä mukana olleista kunnista Savonlinnassa oli korkeimmat sosiaali- ja terveystoimen nettomenot asukasta kohti, yhteensä 4 629 euroa, kun vastaavat menot Espoossa olivat 2 472 e/asukas? Kaikkien selvityksessä mukana olleiden kuntien keskimääräiset kustannukset olivat 3 133 e/asukas. Savonlinnan ja Pieksämäen kustannukset olivat tämän kuntajoukon korkeimmat ja Espoon ja Ylöjärven matalimmat. 

Oikopäätä ei parane sanoa, että korkeiden kustannusten kuntien toiminta olisi tehotonta eikä liputtaa matalien kustannusten kuntien ylivertaisen tehokkuuden puolesta. Osa totuutta piilee tässä, mutta ei suinkaan koko totuus.

Tarvevakioidut menot ovat Espoossa suuremmat kuin toteutuneet nettomenot. Jos otetaan huomioon Espoon väestön ikä- ja sukupuolirakenne, sairastavuus ja sosioekonominen asema, soteen olisi pitänytkin kulua 3 058 e/asukas eli 586 euroa enemmän asukasta kohden. Alihoidetaanko Espoon asukkaita heidän tarpeisiinsa nähden, vai onko kyse jostain muusta? Vastaavasti Savonlinnan tarvevakioidut menot olivat 3 924 e/asukas, mutta todellisuudessa savonlinnalaisten palvelut, hoito ja hoiva maksoivat 705 euroa enemmän, kuin millä summalla tuon ikä- ja sukupuolirakenteen, sairastavuuden ja sosioekonomisen aseman väestö olisi laskennallisesti voitu hoitaa?  Osa totuutta piilee myös tässä, mutta ei suinkaan koko totuus.

Kuntien ja kuntayhtymien sosiaali- ja terveystoimen kustannuseroja eri kunnissa voivat selittää ainakin palvelutuotannon tehokkuus, palvelurakenne, yli- tai alihoito sekä väestön käyttämien työterveyshuollon tai yksityisten palvelujen osuus. Kyse voi olla myös olla kunnan tietoisesta panostuksesta hyvinvointipalveluihin. Näihin syihin pureutuminen vie kohti todellista sote-uudistusta.  

Muutakin mielenkiintoista selvityksestä löytyy. Kuntajoukon olosuhteet vaihtelevat suuresti. Kun yli 75-vuotiaiden ikäihmisten koko maan indeksilukua merkitään 100:lla, Heinolassa luku on 166 ja Espoossa 72. Kun koko maan sairastavuusindeksi on 100, se on Kemissä 131 ja Espoossa 76.

Nämä erot ovat tosielämän eroja. Tarvevakiointi on tilastollinen keino, jolla muutetaan kaikkien kuntien väestö ikä- ja sukupuolirakenteeltaan, sairastavuudeltaan ja sosioekonomiselta asemaltaan samanlaiseksi. Se on kuin taikurin sauvan heilautus, mutta sitä ei voi tosielämässä tehdä.  Jokaisessa kunnassa ja alueella on sen oma väestö ja sille väestölle palvelut on järjestettävä. Mieluummin tehokkaasti ja vaikuttavasti kuin tehottomasti ja vaikuttamattomasti.

Kirjoittaja

Tarja Myllärinen on Kuntaliiton sosiaali- ja terveysyksikön johtaja.