Toteutuuko tavoiteltu inkluusio kouluissa?

Perusopetuksen inklusiivisia rakenteita on järjestelmällisesti pyritty vahvistamaan. Taustalla ovat kansainväliset sopimukset, joissa edellytetään kaikille lapsille ja nuorille pääsyä koulutukseen sekä mahdollisuutta oppia. Tällä hetkellä suuntauksen toimivuudesta, valtakunnallisesta ohjauksesta sekä kuntien ratkaisuista käydään kiivastakin keskustelua, vaikka inkluusion perusperiaatteiden kuten tasa-arvon, yhdenvertaisuuden sekä yhteisöllisen ja osallistavan toimintakulttuuriin merkityksestä vallitsee pitkälti yhteinen käsitys.

Perusopetuksen järjestämisen näkökulmasta inkluusion käsite konkretisoituu mm. lähikouluperiaatteena, oikeutena saada tarvittavaa oppimisen tukea ja ohjausta sekä oppilaan hyvinvointia tukevina oppilashuollon palveluina. Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että perusopetuslain mukaisesti lapsille osoitetaan lähikoulu. Koulussa oppilaat saavat opetussuunnitelman mukaista opetusta ja tarvitsemansa tuen, jota oppilashuoltopalvelut täydentävät. Koulun arjessa tämä näyttäytyy sellaisten rakenteiden ja toimintakulttuurin luomisena, jossa jokainen oppilas kohdataan ja hänelle luodaan oma oppimisen polku.

Inkluusion tarkastelussa voidaan hyödyntää tilastoja ja kokemuksiin perustuvaa tietoa sekä erilaisia selvityksiä tai arvioita nykyisten käytänteiden toimivuudesta. Vuonna 2017 peruskoulun oppilaista 17,5 prosenttia sai tehostettua tai erityistä tukea. Määrä on kasvanut siitä lähtien kun lainsäädäntöä tuen osalta uudistettiin vuonna 2011. Samanaikaisesti erityiskouluissa kokonaan opetusta saavien osuus on pienentynyt. Mitä kunnat ovat sitten näiden lukujen valossa tehneet?  

 

Kansallisen arviointikeskuksen (Karvin) arviot sekä valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoimikunnan raportti (2018) antavat viitteitä siitä, että oppimisen ja koulunkäynnin tukimallit ovat monipuolistuneet ja ne koetaan pääsääntöisesti toimiviksi. Myös oppilashuollon toiminta on muuttunut suunnitelmallisemmaksi. Alueellisia eroja on nähtävissä mm. opetuksen järjestäjien tavassa määritellä kuinka tuen tasoilla liikutaan, opetuksen järjestämiskäytänteissä kuten ryhmittelyssä ja niiden joustavuudessa kuin myös tavassa kohdentaa resursseja. Lukujen ja selvitysten kautta saatu tieto on kuitenkin pirstaleista. Eroa selittäviä tekijöitä voi olla useita eikä kaikkia varmasti vielä edes tunnisteta ilman syvempää ja moniulotteista tarkastelua perusopetuksen kokonaistilanteesta ja koulujen olemassa olevista käytännöistä.

Kouluissa oppilaiden tuen suunnittelu tulee tehdä huolella, jotta tuki kohdistuu tarpeen mukaisesti ja oikea-aikaisesti. Oppilaan tuen tarpeet eivät ole staattisia, mikä edellyttää keskustelua siitä mitä oppilas osaa sekä mitä tukea ja minkälaista ohjausta hän juuri nyt tarvitsee. Tarpeiden seuranta, pedagogiset ratkaisut sekä resurssien kohdentaminen elävät näin ajassa. On selvää, että tässä yhtälössä oppilaiden moninaisuus voidaan nähdä suurena haasteena. On ongelmallista, mikäli inkluusiota toteutetaan ensisijaisesti kustannussyistä tai jos joustavien rakenteiden kehittämistä ei tehdä tietoisesti ja johdeta systemaattisesti.

Koulumaailman muuttuessa myös koulun on muututtava ajan hengessä. Kuntaliitto on huolissaan siitä, saavatko kunnat riittävästi tukea perusopetuksen kehittämiseen. Opetuksen järjestäjiä ei tulisi jättää yksin koulutuksen tasa-arvoisuuden edistämistyössä. Sen sijaan, että peräänkuulutetaan tiukempia säädöksiä ja opetuksen järjestäjien vahvempaa valvontaa, tulee ensisijaisesti selvittää ja muodostaa käsitys mm. siitä, onko nykyinen kolmiportaisen tuen malli toimiva. Lapsilähtöisen inklusiivisen perusopetuksen vahvistaminen vaatii selkeää näkemystä sekä konsensusta sen tarpeellisuudesta ja hyödyistä yhteiskunnan kaikilla organisaatioportailla.

 

 

 

Kirjoittaja

Kirjoittaja on Kuntaliiton perusopetuksen erityisasiantuntija

Lisää uusi kommentti

Puhdas teksti

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
  • Verkko- ja sähköpostiosoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.