Päivi Rahkonen 23.4.2019

Vaalit on käyty – kaikki on taas mahdollista!?

Sote-uudistuksen päättyminen maaliskuussa herätti Päijät-Hämeessä vahvoja tunteita. Olen kuvannut näitä tuntemuksia puhalletun ilmapallon neulalla poksauttamiseksi: riekaleet levisivät pitkin seiniä. Koko se kupla, missä vuosi kausia on odoteltu ja sinnitelty ratkaisua, hävisi.

Miksi Päijät-Häme kannatti laajasti maakuntapohjaista sote-uudistusta? Perusteena olivat järkisyyt.

Valtakunnallista ratkaisua lähdettiin etsimään sote-palvelujen eriarvioistumiseen. Eriarvoistumisen taustalla oli vahvasti rahoitukselliset ongelmat. Useissa selvityksissä (mm. Perlacon Oy) on tuotettu tietoa siitä, että 2/3 kuntien toimintamenojen kasvusta on kohdistunut sote-palveluihin ja tämä kasvuvauhti on kiihtymässä väestön ikääntyessä. Se rahoitus, joka sotesta puuttuu, joudutaan ottamaan lapsilta (opetuksesta). Ongelma on yhteinen. Tulevaisuudessa vain kolme Suomen kasvukeskusta menestyy tässä kilpailussa (MDI:n ennuste).

Toinen huomio liittyy siihen, että vaikka sote-integraatio kyettäisiin toteuttamaan kaikkialla, se tuo vain hetkellistä helpotusta - ei kokonaisratkaisua kiihtyvään rahoitusongelmaan. Valtion kytkemättömyys uudistukseen johtaa todennäköisimmin siihen, että rahoitukselliset ongelmat aluekohtaisissa malleissa jätetään erilaisin verukkein alueiden ongelmiksi vaikka alueiden rahoituspohjat poikkeavat huomattavasti toisistaan. Valtio ja lainsäätäjä tarvitaan mukaan sekä tasausjärjestelmän että rahoitusvastuun näkökulmasta.

Kolmas huomio on se, että vaikka rakenne on toissijainen palvelutuotannon osalta, se on ensisijainen kysymys, kun halutaan hillitä kustannuksia ja tehdä rationalisointiratkaisuja. Mikä on se rakenne, jossa laajempi kokonaisetu kyetään asettamaan osaoptimoinnin sijaan? Valitettavan harvoin tällainen päätöskyky löytyy pienistä itsenäisistä yksiköistä käsin, jos vahva ohjaus puuttuu. Ilman taloudellisia säästöjä/kustannusten hillintää on olemassa selkeä asiantuntijanäkemys siitä, että hyvinvointivaltio ajautuu vakavaan taloudelliseen epätasapainoon. Silloin palvelut ovat vielä laajemmin vaaravyöhykkeessä. Ei pelkästään niiden saavutettavuus, vaan myös saatavuus.

Neljäs huomio on se, että paikallisuudella ja demokratialla pitäisi olla uskottava rooli jo kansalaisten luottamuksenkin näkökulmasta. Ketjutettua välillistä demokratiaa, missä paikkajaot (puolue/sukupuoli) tehdään suljetuissa neuvotteluissa ja kunnalle annettu paikkakriteeristö voi olla teoreettisuudessaan utopiaa, on vaikea puolustaa nykyisessä avoimen ja suoran demokratian toimintaympäristössä.

Viides huomio on se, että ratkaisujen pitkittyminen lisää asioiden kärjistymistä. Ongelmat ovat todellisia ja ne näkyvät koko ajan konkreettisemmin. Huomiotta jättäminen on parasta kasvupohjaa vastakkainasettelulle ja protestiliikkeille.

Minulle käy mikä tahansa ratkaisu, kunhan se tulee kohtuullisen nopeasti ja on sellainen, että ydinongelma eli sote-palvelujen tasapuolinen rahoituspohja ja rahoitus kyetään uskottavalla tavalla ratkaisemaan. Paikallisilla kuntapohjaisilla ratkaisuilla, joille on monta järkiperustetta, on vaikea ratkaista rahoitusongelmaa sen enempää kuin demokratiakysymystäkään. Kuntien ohjausvoimaa ei käytännössä ole, kun kehitys kärjistyy. Muille kunnille tuskin käy, että keskuskaupunki päättää ja keskuskaupungille tuskin käy, että vähemmistö päättää. Valtio tuskin antaa lisärahaa, mikäli se ei voi vaikuttaa kustannustehokkuuteen eli ohjata.

Kuntaliitoksetkaan eivät ole ratkaisu rahoituspohjaan – sekin on testattu. Viime vuosikymmenen suuret kuntaliitosseudut ovat suurissa rahoitusvaikeuksissa.

Vaalit on käyty, nyt odottelemme toiveikkaina uusia sote-linjauksia. Kaikki on taas mahdollista!?

Koska huomio on ollut pelkästään sotessa, huomaamatta rinnalle on tullut lähes samaa kokoluokkaa oleva ongelma – alueiden vahva eriarvoistumiskehitys.

Kuntiin vaikuttaa monia eri suunnilta tulevia paineita, joita ei hahmoteta. Muuttoliike tyhjentää työssäkäyvistä ja vie rahoituspohjaa, eikä lasten lukumäärän nopea pudotus mahdollista yhtä nopeaa sopeutusta. Isot investoinnit ja isot alaskirjaukset purkukiinteistöjen osalta vaikuttavat myös rahoituspohjaan. Valtio vetäytyy rahoitusvastuustaan (erityisesti infra) ja siirtää kustannuksia merkittävin osin kunnille. Lisäksi pelkästään eduskuntavaalien aikana esillä olleet uudet lakisääteisten palvelujen laajennukset ovat miljardi-luokkaa. Kun tähän lisätään vahva näköalattomuus, ahdistus on omiaan purkautumaan tavalla, joka ei ole yhdenkään kunnan tai kaupungin etu. 

Myös alueiden eriarvoistumiskehitystä kannattaisi selvittää ja ratkaisuja etsiä tällä kertaa jo alusta alkaen parlamentaarisesti – ja tällä vaalikaudella.  

 

Hollolassa 17. huhtikuuta 2019

Päivi Rahkonen

Päivi Rahkonen

Hollolan kunnanjohtaja

Kirjoittaja
kehyskunta

Blogissa kehyskuntien päättäjät kirjoittavat ajankohtaisista teemoista.

Kehyskuntaverkosto on 28 kunnan muodostama yhteistyöareena, joka tuo esille kehyskunnille tärkeitä asioita. Verkosto pyrkii kirkastamaan kehyskuntien roolia ja merkitystä niin seudullisella ja kuin kansallisellakin tasolla. Verkoston puheenjohtajana toimii Siilinjärven kunnanhallituksen pj. Erkko Nykänen ja verkoston työvaliokunnan puheenjohtajana kaupunginjohtaja Oskari Auvinen Kangasalta.

Kehyskuntaverkostossa mukana olevat kunnat:

Joensuun kehyskunnat: Kontiolahti ja Liperi
Jyväskylän kehyskunnat: Laukaa, Muurame
Kuopion kehyskunnat: Leppävirta, Siilinjärvi
Lahden kehyskunnat: Asikkala, Heinola, Hollola, Orimattila
Oulun kehyskunnat: Ii, Kempele, Liminka, Muhos, Tyrnävä
Tampereen kehyskunnat: Kangasala, Lempäälä, Nokia, Orivesi, Pirkkala, Vesilahti, Ylöjärvi
Turun kehyskunnat: Aura, Kaarina, Lieto, Naantali, Raisio, Rusko