Sotekiinteistöjen yhtiöittäminen – farssi vai strateginen peli?

Vuoden loppu lähenee, mutta sotekiinteistöjen yhtiöittämisprosessi näyttää täältä vähän kauempaa katsottuna enemmän farssilta kuin hallitulta siirtymältä – paitsi että tästä on hauskuus kaukana.

Sosiaali- ja terveydenhuoltoa ja pelastustoimea koskevan uudistuksen toimeenpanosta ja sitä koskevan lainsäädännön voimaanpanosta annetun lain (616/2021) mukaan kuntien ja hyvinvointialueiden välille tehtiin määräaikaiset vuokrasopimukset, jotka päättyvät vuoden 2025 lopussa, ellei hyvinvointialue ole käyttänyt sille kuuluvaa optiota sopimuskauden jatkamiseen vuoden 2026 loppuun.

Suurimmalla osalla kunnista ei vieläkään ole vuokrasopimusta hyvinvointialueensa kanssa vuoden 2026 alusta lukien. Vain suurimmat kaupungit ja yksittäiset kunnat ovat onnistuneet pääsemään neuvottelutulokseen, kun taas muu Suomi odottaa ratkaisua epävarmuuden keskellä.

Tilanne on paikoin eskaloitunut: ainakin yksi hyvinvointialueista on ilmoittanut keskeyttäneensä vuokrasopimusneuvottelut, koska kunnat eivät ole hyväksyneet heidän yksipuolisesti sanelemia vuokrausehtoja. Ehdot ovat olleet taloudellisesti niin tiukkoja, ettei kuntien ole ollut mahdollista suostua niihin – tappiolla tiloja ei voi vuokrata.

Absurdia on se, että hyvinvointialueet tarvitsevat tiloja turvatakseen toimivan palveluverkon, mutta ovat itse keskeyttäneet tuloksettomina pitämänsä sopimusneuvottelut. Tilanne muistuttaa jo pokeripeliä.

Reagoi, älä jää odottamaan

Lain mukaan vuokrasopimuksen päättyessä tilat tulee jättää vuokranantajan vapaaseen hallintaan. Tähän on enää kuukausi aikaa. Jos sopimusta ei synny ja tilojen käyttö jatkuu, kyseessä on juridisesti katsottuna tilojen oikeudeton käyttö.

Vuokranantajan velvollisuus on reagoida: reklamoida asiasta ja asettaa kohtuullinen määräaika tilojen tyhjentämiselle tai uuden sopimuksen solmimiselle. Ellei tämä toteudu, asia voidaan viedä käräjäoikeuteen häätöasiana. Tällöin kuntien tulee vaatia hyvinvointialueilta korvausta tilojen oikeudettomasta käytöstä ja häätöä, viime kädessä ulosoton avustamana.

Mikäli tilanne pääsee jatkumaan entisen kaltaisena ilman kuntien reagointia, piilee yhtälössä kuntien kannalta vaara. Tilanne voidaan tulkita vuokrasopimukseksi, vaikka kirjallista sopimusta ei olisi. Jos kirjallista vuokrasopimusta ei ole, on oikeuskäytännössä vakiintunut tulkinta, että vuokrasopimus on tällöin voimassa toistaiseksi ja se voidaan irtisanoa kohtuullisen pituiseksi katsottavalla irtisanomisajalla, jos muuta ei voida katsoa sovitun.

Tämä ei liene yhdenkään kunnan kannalta tavoiteltava lopputulos, koska se johtaa vielä huonompaan tilanteeseen kuin pöydässä ollut tarjous toistaiseksi voimassa olevasta sopimuksesta 12 kuukauden irtisanomisajalla.

Vastuuministeriöiden vihellettävä peli poikki

Kaikkien, myös hyvinvointialueiden, lähtökohtana tulisi olla, että sopimukset tehdään sen pituisina, että ne kattavat koko tosiasiallisen sitoutumisen ajan. Näin on todettu myös valtiovarainministeriön usein kysyttyjen kysymysten vastauksissa koskien investointien laadinnan ohjetta. Jos tilatarve on pitkäaikainen, tällöin ei ole tarkoituksenmukaista tehdä toistaiseksi voimassa olevaa vuokrasopimusta 12 kuukauden irtisanomisajalla.

Tämä kriisi paljastaa rakenteellisen ongelman: hyvinvointialueiden taloustilanne ajaa säästötavoitteisiin, jotka heijastuvat myös toiseen julkiseen toimijaan, joka on lainsäännöllisesti tahtomattaan pakotettu toimimaan yksityisenä vuokranantajana. Kummallekin tilanne on uusi, mutta vanhat käytännöt ja pelisäännöt toimijoiden välillä ovat juurtuneet syvälle. Kilpailuneutraliteetti- ja valtiontukisääntöjen mukaan kuntien ei kuitenkaan ole mahdollista vuokrata tiloja alle markkinahinnan. Nyt tulisi viimeistään vastuuministeriöiden puuttua asiaan.