Ikäkyvykkyys - vaurautta, jota voimme kartuttaa

Hoivakulu, pitkäaikaissairas, kansantaloudellinen rasite, tuottavuushaaste… sävy, jolla elämäntaipaleemme loppupuolen ajanjaksoon herkästi yhteiskunnallisessa keskustelussa viitataan ei useinkaan ole kovin myönteinen. Samanaikaisesti ikääntyvän väestön osuus kasvaa ja väestörakenteen muutos on väistämättä käsillä. Puhuttaessa lasten ja nuorten määrän vähenemisestä kunnissamme, on rinnalla hyvä tuoda esiin myös elämänkaaremme toinen pää. 

Ikärakenteen muutos vetää väistämättä nöyräksi. Se ei kohtele kaikkia kuntia samalla tavalla, johtuen kuntien eroista väestörakenteiden osalta. Kokonaisuudessaan yli 65-vuotiaita on Suomessa v. 2024 tiedon mukaan 23,4 % koko väestöstä. Vuoteen 2030 mennessä yli 65-vuotiaiden osuuden odotetaan nousevan 26 prosenttiin. Tämä haastaa myös rahoitusjärjestelmäämme palvelurakenteen ohella. Usein juuri taloudellisilta toimintaedellytyksiltään heikkenevissä kunnissa ikääntyneen väestön suhteellinen osuus väestöstä kasvaa.   

Sote-muutoksen ollessa käsillä pinnalla oli keskustelu, jossa ikääntyneiden roolia kuntalaisina ei niin hyvin tunnistettu: suuri osa heidän tarvitsemistaan palveluista, kun on hyvinvointialueiden tuottamia. Mutta kukaan ei muuttanut hyvinvointialueelle ja arkea eletään yhä kunnissa. Kuntien näkökulmasta rooli muuttui kuitenkin erityisesti vapaa-ajan palveluita sekä ennaltaehkäisevää hyvinvointityötä korostavaksi. Syntyi uusia yhdyspintoja kuntien ja hyvinvointialueiden välille. Nämä roolit muotoutuvat edelleen. Olennaista on, että roolien ja tehtävien osalta ei vain liu’uta vahingossa johonkin, vaan niitä mietitään yhdessä. Kuten lasten ja nuortenkin osalta, myös ikääntyneiden hyvinvointi edistyy vuorovaikutuksessa: järjestöt, seurakunnat, yritykset ja muut paikalliset toimijat ovat kuntien kumppaneina korvaamattomia. 

Ei ole yhdentekevää, miten auraamme katumme, mahdollistamme eläkeläisalennukset, arjen sujuvan liikkumisen tai vähennämme vanhusten yksinäisyyttä. Monet ikääntyneet ovat innokkaita kulttuuripalveluiden käyttäjiä, hyödyntävät kuntien ylläpitämiä uimahalleja, kuntosaleja ja pururatoja. Ja usein eniten kilometrejä hiihtoladuillamme kartuttavat ovat juuri senioreita. He ovat myös aktiivisia lähiyhteisön jäseniä, perheiden tukipilareita ja järjestöissä toimijoita.  

Tutustuimme hiljan opinto- ja edunvalvontamatkallamme Brysselissä Euroopan unionin sosiaalipolitiikan ajankohtaisiin kysymyksiin. Vuonna 2040 ikääntyneiden osuuden arvioidaan nousevan EU:ssa jopa 28 prosenttiin. Väistämättä heräsi ajatus yhteiseurooppalaisista haasteita ja ratkaisumahdollisuuksista: maanosamme vanhenee, mutta osaammeko vastata siihen paikallistasolla? Vaikka palvelujärjestelmämme ovat erilaisia, jokainen ikääntyvä eurooppalainen on myös kuntalainen. Keskusteluissa nousi esiin myös sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus, jonka voi vahvasti liittää sosiaaliseen kestävyyteen: mitä vahvemmin näemme ikääntyneet strategisesti tärkeänä ryhmänä, sitä helpommin näemme sen elinvoiman ja mahdollisuudet, joita eri sukupolvien ketjussa siirrämme eteenpäin. Sukupolvien vastakkainasettelu ei vie mihinkään. Ikääntyneet tuovat parhaimmillaan yhteisöömme sitä pysyvyyttä, pitovoimaa ja tasapainoa, jota hektinen ajanvirtamme kaipaa. 

Ikääntyneillä on paljolti samoja haasteita kuin muillakin väestöryhmillä, mutta haasteissa on myös omia erityispiirteitä esimerkiksi terveyden ja osallisuuden osalta. Vaikka ikääntyminen on yksilöllistä, tarve tulla nähdyksi, saada palvelua omalla äidinkielellään ja kokea olevansa arvokas osa yhteisöä on yhteinen. Se että joku on kiinnostunut elämäntarinastasi, kysyy mitä kuuluu tai auttaa pienessä arjen tilanteessa on jaettua syvää ihmisyyttä, joka on myös vaalittavaa eurooppalaisten demokratioiden vahvuutta. Ikääntyneillä jos kenellä on tähänkin tulevaisuuskeskusteluun paljon annettavaa – olemmehan valmiita dialogiin ja vastaanottamaan huikeampia ideoita kuin ehkä osaamme odottaa?  

Vahvistuvaa osaamista tarvitsemme myös sen huomioimiseksi, että ikääntyneet ovat yhä moninaisempi ryhmä. He puhuvat kymmeniä eri kieliä, edustavat lukuisia etnisiä ryhmiä tai esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä. On myös tunnistettava, että monilla seniorikuntalaisella on esimerkiksi jokin vamma, joka voi kaventaa arkea ja altistaa syrjinnälle ja voi lisätä yksinäisyyttä. Tämä asettaa myös kuntien palveluiden toteuttamiselle yhä moninaisempia tarpeita.  

Me Kuntaliitossa otamme alkavana vuonna ikääntyneiden kysymykset entistä vahvemmin esiin ja lähdemme yhdessä kuntien kanssa pohtimaan, millaisena kunnan roolit ja vastuu tällä hetkellä näyttäytyvät, miten kuntien ja hyvinvointialueiden yhdyspinta on muodostua ja millaisiin haasteisiin meidän tulee etsiä ratkaisuja väestönmurroksen edessä. Osaamista ikääntyneiden asioissa tarvitaan yhä enemmän – viisastutaan yhdessä. Ja jos arvata voi, tulevassa hallitusohjelmassa ikääntyvien asiaa ei sivuuteta olankohautuksella.  

Entä jos käännämme näkökulman siihen, että samalla käsillämme on myös mahdollisuus: enemmän elämänkokemusta, paikallistuntemusta, elämänviisautta ja perspektiiviä? Näkisimme seniorikuntalaiset entistä monipuolisemmin voimavarana ja vahvuutena. Nyt on mahdollisuus tehdä eri ikäryhmien erityispiirteiden tunnistamisesta ja niihin vastaamisesta, kunnan ikäkyvykkyydestä, entistäkin vahvemmin kunnan strateginen voimavara.  

Sen ratkaiseminen, millaisen palvelulupauksen väestörakenteen muuttuessa pystymme antamaan eri kokoisissa kunnissa ja mitä se ikääntyneiden näkökulmasta edellyttää, on käsillä nyt. Uusien tehtävien sijaan yritetään saada vaikuttavammin myös ennaltaehkäisevän työn merkitys esiin. Mitä erinomaisin tilaisuus tälle hallituskaudet ylittävälle aukenee Kuntaliiton peräänkuuluttaman parlamentaarisen työn yhteydessä.