Pitäisikö lakata puhumasta kriisikunnista?

Kriisikuntamenettelyä tarvitaan, mutta kriisiä edeltävästä ajasta puhtaan liian vähän. Kun kunta luokitellaan kriisikunnaksi, ongelmat ovat harvoin uusi ja mahdollisuudet vaikuttaa kehityksen suuntaan ovat jo rajalliset. Siksi huomion tulisi kohdistua enemmän varhaisiin merkkeihin kuin myöhäisiin toimiin.

Kun kunta on taloudellisessa kriisissä, olemme jo myöhässä. Kriisitilanteessa liikkumavara on pieni ja vaihtoehtoja vähän. Alijäämät ovat kasvaneet, investointeja on lykätty, palveluihin kohdistuu yhä suurempia paineita ja mahdollisuudet toiminnan suunnitelmalliseen sopeuttamiseen ovat lähes olemattomat.

Siksi meidän olisi siirrettävä huomio pois kriisikuntamenettelystä, käännettävä näkökulmaa ja keskityttävä siihen, miten kriisejä voidaan ehkäistä ja ongelmiin puuttua huomattavasti aikaisemmassa vaiheessa.

Miten tunnistamme kunnat, jotka ovat ajautumassa taloudellisesti tai toiminnallisesti kestämättömään tilanteeseen, ennen kuin ongelmat ovat vakavia?

Kunnan ongelmat syntyvät harvoin yhdessä yössä. Taustalla on usein jo pitkään jatkunut kehitys: väestörakenne ja veropohja muuttuvat, kustannusrakenne käy yhä raskaammaksi, investoinnit ja velkaantuminen lisääntyvät ja välttämättömiä poliittisia päätöksiä lykätään.

Pohjoismaat ovat valinneet erilaisia tapoja käsitellä taloudellisissa vaikeuksissa olevia kuntia:

• Norja on luonut selkeän valvontamallin ROBEK-järjestelmän avulla (Register om betinget godkjenning og kontroll).
• Ruotsi painottaa kuntien omaa vastuuta hyvästä taloudenhoidosta ja talouden tasapainosta.
• Tanska on talouden ohjauksen ohella uudistanut kuntarakennettaan siten, että kunnat ovat selvästi aiempaa suurempia.
• Suomessa käynnistetään erityinen arviointimenettely, kun kunnan taloudellinen tilanne on riittävän vakava.

Maiden väliset erot ovat kiinnostavia. Mutta tärkein opetus on, ettei huomiota pidä keskittää vain siihen, mitä tapahtuu ongelmien kärjistyttyä, kun kriisi on jo käsillä. Meidän on sen sijaan parannettava kykyämme tunnistaa kehityskulut aikaisemmin ja reagoida niihin, kun kunnalla on vielä todellista liikkumavaraa.

Tarvitaan varhaisen taloudellisen vuoropuhelun menettely

Tuskin voimme kokonaan luopua kriisikuntamenettelystä, mutta meidän tulisi siirtää painopistettä ja kehittää ”varhaisen taloudellisen vuoropuhelun menettely”. Se käynnistyisi huomattavasti nykyistä aikaisemmin – ei vasta silloin, kun liian monet tunnusluvut näyttävät punaista ja kriisi on jo tosiasia. Vaan silloin, kun ensimmäiset keltaiset varoitusvalot syttyvät joillekin kunnan toimialoista.

Meidän on tunnistettava mittarit ja kriteerit, joiden perusteella voidaan arvioida, milloin varhaisen taloudellisen vuoropuhelun menettely tulisi käynnistää.

Mielestäni Suomen tulisi harkita mallia, jossa varhaiset varoitusmerkit ja lakisääteinen puuttuminen kriisitilanteessa erotetaan nykyistä selkeämmin toisistaan. Nykyisiä taloudellisia kriteerejä tarvitaan edelleen, mutta niitä tulisi täydentää näkökulmalla, joka tunnistaa paremmin kehityksen suunnan ja kunnan kyvyn korjata sitä jo varhaisemmassa vaiheessa.