Väestönmurros ja investoinnit haastavat kuntien asuntotarpeita

Kohti uutta asuntopolitiikkaa

Suomen asuntomarkkinat ja kuntien toimintaympäristöt ovat eriytyneet voimakkaasti. Yhtenäiset, koko maahan sovellettavat asuntopoliittiset ratkaisut eivät vastaa alueiden erilaisia tarpeita. Tarvitaan erilaisia ratkaisuja, jotka tunnistavat kasvavien suurten kaupunkien ja väestöään menettävien kuntien erilaiset lähtökohdat sekä kuntien vaihtelevan taloudellisen kantokyvyn.​ Tuore asuntopoliittinen visiomme Kohti uutta asuntopolitiikkaa vastaa näihin tarpeisiin.

Tarvitsemme fiksua rahoitusta, vaikuttavuudella ohjaamista ja sääntelyn purkua. Ratkaisujen tulee sekä tukea hallittua sopeutumista laskevan kysynnän alueilla että mahdollistaa työvoiman asuttaminen ja kasvun edellytykset alueilla, joille väestö, investoinnit ja työpaikat keskittyvät. Tämä edellyttää joustavampia rakenteita, ennakoitavaa rahoitusta ja selkeää vastuunjakoa valtion ja kuntien välillä.​ Yhden kokonaisratkaisun sijaan asuntopolitiikka nähdään joustavana, yhteistä tahtotilaa hakevana ja neuvoteltavana työvälineenä erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden haltuunottoon.​

Suomalainen asuntopolitiikka on perinteisesti nojannut valtion tukemaan vuokra-asuntotuotantoon. Nykyään kunnat omistavat ylivoimaisesti suurimman osan näistä asunnoista. Tavoitteena on ollut kohtuuhintainen eli markkinavuokria edullisempi asuminen.

Tuettua ja kohtuuhintaista asuntotuotantoa tarvitaan edelleen erilaisten aikamme haasteiden ratkaisemiseksi. Tapa, jolla kohtuuhintaisen asuntorakentamista on viime vuosikymmeninä edistetty, on kuitenkin tullut tiensä päähän.​

​Uusi asuntopolitiikka on valjastettava erityisesti kasvun ja elinvoiman ajuriksi. Asuntopolitiikan osuus erilaisten moniulotteisten ongelmien ratkaisemisessa on tunnistettava tarkemmin. Uusi asuntopolitiikka myös sallii enemmän liikkumavaraa ratkoa haasteita paikallisesti.​
​Tässä keskustelunavauksessa luodaan kehikko uudelle, moninaisemmalle asuntopolitiikalle ja hahmotellaan sen soveltamista aikamme haasteisiin.

Nykytila

Vuonna 2023 alkaneella hallituskaudella asuntopolitiikassa on tapahtunut enemmän muutoksia kuin 30 vuoteen. Hallitus on supistanut valtion asuntopoliittista roolia lakkauttamalla keskeiset valtiontuki-instituutiot. Asumiskustannuksiin kohdistuvia etuuksia on leikattu merkittävästi. Hallituksen tarkoitus on vähentää olennaisesti myös asuntotuotannon valtiontukia. Asuntopolitiikka nojaa aiempaa selkeämmin markkinaehtoisiin ratkaisuihin.

Asuntotuotanto on lamassa​

Asuntotuotannon korkeasuhdanne tuotti ennätysmäärän asuntoja vuosina 2019–2022. Nollakorkojen siivittämä sijoittajakysyntä kuumensi asuntotuotannon kasvukaupungeissa. Myös valtion tukema asuntorakentaminen keskittyi keskuskaupunkeihin ja kasvukaupunkeihin. Korkeasuhdanne päättyi vuoden 2022 lopussa tuotannon nopeaan romahdukseen. Kiinteistö- ja rakennusalan lama on pitkittymässä.​

Asuntopula poistui – kasvukaupungeista​

Noin 43 prosenttia uudesta asuntopinta-alasta rakentui vuosina 2015–2021 neljään suurimpaan kaupunkiin (Helsinki, Espoo, Vantaa, Tampere). Kasvukaupunkeja vaivanneeseen asuntopulaan on vastattu rakentamalla runsaasti asuntoja. Asuntopula ilmiönä ei kuitenkaan ole kadonnut. Se on hiljalleen vakiintunut vahvoille matkailualueille ja osin kaivoskuntiin ja näyttää leviävän seuduille, joille vihreä siirtymä tuo investointeja ja työpaikkoja.

Kuntien ja valtion työnjako asuntopolitiikassa

Kuntien roolit ja vastuut uudessa asuntopolitiikassa

  • Kunnat jakavat kasvuinvestointien riskiä kantokykynsä mukaan.​

  • Kunnan tehtävänä on riittävän asuntotuotannon mahdollistaminen asuntopoliittisen ohjelman linjaukset huomioiden. Keinoja ovat maapolitiikka ja maanhankinta, kaavoitus ja tonttien luovutus asuntotuotantoon.​

  • Kunnilta tarvitaan aktiivista omaa asuntopolitiikkaa ja -rakentamista. Asuntopoliittisen ja maapoliittisen ohjelman merkitys on entistä keskeisempi. ​

  • Markkinaehtoinen asuntotuotanto on kaupunkitasolla ensisijaista. ​

  • Myös kohtuuhintaista asuntotuotantoa ja sen keinovalikoimaa on edistettävä. Sarjatuotettu, vakioitu, rakennuskustannuksiltaan edullinen kerrostalo tai moduulileasing on hyvä vaihtoehto.​

  • Aktiivinen segregaation ehkäisy kaikin käytettävissä olevin keinoin on kunnan tärkeä tehtävä. Asuntopoliittisena kärkitoimena on asunto-, hallintamuoto- ja talotyyppien monipuolistaminen.​

  • Kunnat täsmentävät mahdollisuuksiaan vuokrataloyhtiöiden uudistuotannon ja peruskorjausten rahoituksen osalta. Kuntien tulee harkita asuntomarkkina-alueen kokoisia vuokrayhtiöitä asuntokysynnän ja talouden suhdanteiden vaihteluiden tasoittamiseksi.

Valtion roolit ja vastuut uudessa asuntopolitiikassa

  • Valtiota tarvitaan kasvuinvestointien riskien hallintaan.​

  • Valtion tukemaa asuntotuotantoa tarvitaan segregaation ehkäisyyn fiksummin ja kohdennetummin.​

  • Valtion tulee määrittää riittävä, yli hallituskauden ulottuva asuntotuotannon tuen taso. Korkotukilainojen vuotuiset myöntämisvaltuudet voidaan määritellä suhdannetekijät huomioiviksi. ​

  • Määräaikaiset verovähennykset tulee käyttää tehokkaasti kohdentamalla. Rakentamisen korkeaksi kohonnutta kokonaisverotuksen tasoa on laskettava.​

  • Tuetun asuntokannan sääntelyä on tarve keventää. Rajoituksista, jotka estävät kiinteistökannan käyttöä rakennuslainojen vakuutena, tulee luopua. Yhtiöt tulee ohjata käyttämään kiinteistövarallisuuttaan mahdollisimman tehokkaasti uustuotannon ja peruskorjausten rahoituksen vakuutena. ​

  • Yhdenmukaisista asukasvalinnoista pitää siirtyä kohdennetumpiin, paikallisiin asukasvalintakäytäntöihin esimerkiksi segregoituneissa naapurustoissa. ​

  • Valtion tulee pyrkiä ohjaamaan tuetun asuntotarjonnan vuokranmäärittelyä täsmällisemmin paikallista kysyntää vastaavaksi. Lainsäädännöllä voidaan mahdollistaa kuntayhtiöille vuokrien tasaaminen koko asuntokannassa, riippumatta rahoitustyypistä.

  • Vanhaa, käyttöikänsä päässä ja osin autiona olevaa asuntokantaa on kymmenissä kunnissa. Purkuavustuksia tarvitaan. Valtio voi vastata lainojen vähentämisestä tai mitätöinnistä. Myös jonkinlainen omaisuudenhoitoyhtiö voisi tulla kyseeseen. ​

  • Sosiaaliturvan taso tulee turvata. Asunnottomuus täytyy saada laskuun riittävillä valtion tukitoimilla.

Toimenpide-ehdotukset

  • Kunnat tarkastelevat asuntopoliittisia ja maapoliittisia ohjelmia ja mahdollistavat systemaattisesti asuntotuotantoa maapolitiikan, kaavoituksen ja tontinluovutuksen keinoin. Kunnat ehkäisevät ja lieventävät aktiivisesti segregaatiota ja asunnottomuutta. ​

  • Kunnat uudistavat vuokrataloyhtiöiden tehtäviä ja harkitsevat asuntomarkkina-alueen kokoisia vuokrayhtiöitä. Valtio käy vuoropuhelua pilottien käynnistämiseksi.​

  • Valtion asuntopolitiikka hakee uudistetun suunnan ja sisällön.​

  • Rahoitus-, toiminta- ja tukimalleja uudistetaan laajasti.

  • Valtio määrittelee riittävän, yli hallituskausien ulottuvan asuntotuotannon tuen tason. Korkotukilainojen vuotuiset myöntämisvaltuudet määritellään suhdannetekijät huomioon ottaviksi. ​

  • Eri rahoituslähteiden ja -tyyppien välille asetettuja, vuokrien tarkoituksenmukaista tasausta estäviä sääntöjä puretaan.​

  • Valtio vastaa aravalainojen vähentämisestä tai mitätöinnistä maaseutukunnissa. Maaseutukuntien arava-asunnoille laaditaan irtautumisstrategia.​

  • Tuetun asuntokannan sääntelyä kevennetään. Yhdenmukaisista asukasvalinnoista siirrytään kohdennetumpiin, paikallisiin asukasvalintakäytäntöihin.​

  • Lainsäädännöllä mahdollistetaan kuntayhtiöille vuokrien tasaaminen koko asuntokannassa, riippumatta rahoitustyypistä. ​

  • Luovutaan rajoituksista, jotka estävät kuntien kiinteistökannan käyttöä rakennuslainojen vakuutena.​

  • Valtio päättää määräaikaisista verovähennyksistä, joita käytetään tehokkaasti kohdentamalla. Myös rakentamisen korkeaksi kohonnutta kokonaisverotuksen tasoa lasketaan.

Asuntopolitiikka murroksessa

Asuntopolitiikan uusi alku

Asuntotuotannon pitkä lama ja asuntopolitiikan toimintaympäristön muutos pakottavat tarkastelemaan asuntotuotannon painotuksia ja laadullisia ratkaisuja uudelleen.​

Kun asuntorakentaminen jälleen kääntyy kasvuun, keskeinen kysymys ei ole vain se, kuinka paljon rakennetaan, vaan ennen kaikkea se, minne, mitä ja millaista asumista syntyy.​

Asumisen ja asuinalueiden kehitys hyötyy monipuolisesta ja pitkäjänteisestä asuntorakentamista, joka vastaa erilaisiin elämäntilanteisiin. Laadukkaassa toteutuksessa edistetään myös huoneistotyyppien sekä hallinta- ja rahoitusmuotojen monipuolisuutta ja asumisen hyvää peruslaatua.​

Asuntopolitiikan uusi alku tarkoittaa siksi paluuta peruskysymyksiin: millaisia asuinalueita ja kaupunkeja haluamme rakentaa?

Asuntopolitiikka on rakennemuutospolitiikkaa

Asuntokysymyksiä on Suomessa perinteisesti ratkottu osana yleisempää rakennemuutospolitiikkaa. Näin asuntopolitiikan avulla on voitu sopeutua suuriin väestö-, työmarkkina- ja aluerakenteen muutoksiin.​ 2030-luvun Suomea luonnehtii alueiden välinen ja kaupunkien sisäinen eriytyminen sekä sopeutuminen energia- ja teknologiamurrokseen. Rakennemuutokset kytkeytyvät sekä aluekehitykseen että työ- ja asuntomarkkinoihin ja muovaavat instituutioitamme pitkälle 2030-luvulle.

Rakentamisen ja peruskorjausten rahoitus aiempaa tiukemmalla

Asuntorakentaminen on luonteeltaan suhdanneherkkää. Meneillään oleva taantuma on osoittautunut poikkeuksellisen pitkäkestoiseksi.​

Tilannetta on osaltaan pahentanut luotonsaannin merkittävä kiristyminen. Rakentamisen rahoitus nojaa vahvasti pankkilainoitukseen, jonka ehtoja ovat viime vuosina tiukentaneet sekä korkotason nousu että kansainvälisen finanssisääntelyn muutokset.

Perinteisesti rakentamista on tuettu osana makrotalouden elvytystä. Nykyinen tiukka finanssipoliittinen linja on kuitenkin rajoittanut julkisen rahoituksen mahdollisuuksia.​

Uuden asuntopolitiikan rakennuspalikat

Asuntopolitiikka mahdollistaa kasvun:​ Kasvu vaatii valtion ja kuntien yhteistä riskinottoa. Riskiä on jaettava. ​

Asuntopolitiikalla ratkotaan yhteisiä haasteita:​ Yhteisistä tavoitteista ja roolinjaosta on voitava neuvotella. 

Asuntopolitiikka vastaa paikallisiin tarpeisiin:​ Asuntopolitiikka ei saa estää paikallisten, toimivien ratkaisujen käyttöönottamista haasteita ratkottaessa.

​

Väestönmurros ja supistuva hyvinvointivaltio – paluuta entiseen ei ole​

Vihreä siirtymä ja investoinnit

Suomi kilpailee parhaillaan vihreän siirtymän investoinneista globaalisti. Uusiutuva sähkö antaa Suomelle vahvan lähtökohdan, mutta investointien sijoittuminen on vain osin ennakoitavaa ja osin nopeaa ja yllättävää. Menestyminen kilpailussa edellyttää, että kunnat pystyvät tarjoamaan yrityksille osaavan työvoiman lisäksi tonttimaata, sujuvia lupaprosesseja ja puhdasta energiaa – sekä asuntoja.​

Ammattitaitoisen työvoiman saatavuus edellyttää riittävää ja oikea-aikaista asuntotarjontaa. Osaajia rekrytoidaan sekä kotimaasta että ulkomailta, ja heidän on voitava asua siellä, missä työpaikat syntyvät.​

Vihreän siirtymän investoinnit luovat merkittävästi myös pysyviä työpaikkoja. Tällöin asuntotarve on pitkäaikaista ja vaikuttaa alueiden kehitykseen pitkälle tulevaisuuteen. Yksittäisen investoinnin tavoitteena on usein toimia ankkurina laajemmalle ekosysteemille, mikä korostaa asuntopolitiikan strategista merkitystä.​

Perinteinen valtion tukema asuntotuotanto ei ole vastannut nopeasti muuttuvan toimintaympäristön tarpeisiin: se on raskasta, hitaasti käynnistyvää ja tarveharkintaista. Samanaikaisesti markkinaehtoinen asuntorakentaminen kärsii rahoituksen saatavuuden heikentymisestä. Kasvun ja investointien edellyttämä työvoiman asuttaminen vaatii siksi joustavampia, nopeampia ja riskin jakamiseen perustuvia ratkaisuja valtion ja kuntien yhteistyönä.​

Kuntien vuokrataloyhtiöiden rooli investointeja saavissa kunnissa

Monet keskisuuret kunnat ovat viime vuosina saaneet paljon investointeja. ​

Työn perässä muuttavilla ei ole usein kiinnostusta ostaa heti asuntoa kunnasta.​

Kaupunkien vuokrataloyhtiöissä tämä näkyy nousseena käyttöasteena, koska yksityinen rakentaminen – ja markkinatoimijoiden kiinnostus ylipäätään – on ollut vähäistä. ​

Tällä hetkellä yksityinen asuntorakentaminen ei riitä turvaamaan tarjontaa. Kunnan vuokra-asuntotuotanto on välttämätöntä elinkeinoelämän kasvun ja uusien investointien tueksi. 

Maahanmuutto

Suomen väestönkasvu johtuu tällä hetkellä maahanmuutosta. Maahanmuuttajia muuttaa lähes kaikkiin kuntiin.​

Maahanmuuttajataustaisten maan sisäinen muuttoliike on kuitenkin suomalaistaustaisia keskittyneempää: siinä missä suomalaistaustaisten muutto suuntautuu useampaan maakuntaan, maahanmuuttajataustaisten muutto kohdistuu pääosin harvoille alueille, erityisesti pääkaupunkiseudulle. Tämä kehitys vahvistaa alueellista eriytymistä.​

Nykyaikainen ja sijainniltaan hyvin saavutettava vuokra-asuntotarjonta tukee maahanmuuttajien asettumista, työllistymistä ja kuntiin kiinnittymistä. Se on siten keskeinen osa kuntien pitovoimaa.​

Asuntokantaa on kyettävä uudistamaan vastaamaan muuttuvaa kysyntää sekä kotimaisen että ulkomaisen työvoiman osalta.

Ikääntyminen

Väestönmurroksen seurauksena Suomen alueellinen eriytyminen voimistuu. Väestö vähenee absoluuttisesti tietyillä alueilla, ja jäljelle jääneiden keski-ikä kasvaa. Tämä muutos aiheuttaa yleistä asuntokysynnän hiipumista sekä asuntokysynnän suuntautumista paremmin ikääntyvien tarpeisiin vastaavaan asumiseen. 

Erityisesti kunnissa, joissa asuntokanta on pientalovaltainen, myös ikääntyvät asuvat usein pientaloissa. Niiden ylläpito ja arjen sujuvuus käyvät iän myötä vaikeiksi.​

Esteetön kerrostaloasuminen on usein toimiva ratkaisu ennen varsinaista palveluasumista, mutta pienten kuntien keskustoissa on yleensä vain vähän hissillisiä kerrostaloja. Kuntayhtiöillä ei useinkaan ole taloudellisia edellytyksiä tällaisen asuntokannan rakentamiseen eikä myöskään vanhojen rakennusten laajamittaiseen peruskorjaamiseen.​

Asunnottomuus kasvaa taas

Suomi on ollut kansainvälinen menestystarina pitkäaikaisasunnottomuuden kitkemisessä. Asunto ensin -periaatetta soveltamalla sosiaalisten ongelmien vyyhtejä ratkottiin hoitamalla asiakkaalle ensin pysyvä asunto ja sen jälkeen muut tukipalvelut. ​

Asumistukien ja muun sosiaaliturvan leikkaukset ovat heikentäneet monien kotitalouksien maksukykyä. Kunnallisten vuokra-asuntojen vuokrat ovat muodostuneet osalle asukkaista liian korkeiksi. Tämä on etenkin suurissa kaupungeissa lisännyt muuttoliikettä edullisempiin, yksityisiin vuokra-asuntoihin sekä kasvattanut nopeasti asunnottomuutta. Kuntien vuokra-asuntoja on jäänyt tyhjilleen.

Leikkausten myötä on viitteitä siitä, että asunnottomuus on palaamassa myös maaseudulle vuosikymmenten tauon jälkeen. Tämä haastaa nykyiset toimintamallit, jotka on rakennettu pitkälti kaupunkien tarpeisiin.

Asunnottomuus ei ratkea asuntopolitiikalla

Asunnottomuutta hoidetaan kansallisesti ministeriöiden ohjauksessa ja valvonnassa, erityisesti sosiaali- ja terveysministeriön sosiaali- ja terveyspolitiikan sekä hyvinvoinnin edistämisen politiikan kautta.​ Sosiaaliturvan ensisijaisuuden ohella asunnottomuuden ehkäisyssä ja poistamisessa merkittävin rooli on muilla politiikkalohkoilla kuin asuntopolitiikalla.​

Kunnissa asunnottomuuden ehkäisy ja poistaminen on monialaista, tiivistyvää yhteistyötä hyvinvointialueiden, vuokra-asuntotoimijoiden sekä järjestöjen kanssa. Kuntien roolina on myös määritellä asuntopolitiikan linjaukset asunnottomuuden ehkäisyssä.​

Segregaatio

Segregaatio haastaa asuinalueiden sosiaalista kestävyyttä​

Segregaatiokehitys on voimistunut. Eriytyminen ei liity yksinomaan väestörakenteeseen vaan erityisesti siihen, kasautuvatko tietyille alueille työttömyys, heikommat koulutuspolut ja rajallisemmat tulevaisuuden mahdollisuudet.​

Asuinalueiden eriytymiskehityksessä väestö keskittyy tietyille asuinalueille esimerkiksi tulotason tai syntyperän mukaan. Segregaatiokehityksessä on havaittavissa myös huono-osaisuuden monikerroksista kasautumista: Vieraskielisten osuuden kasvu on keskittynyt tietyille asuinalueille muita selkeämmin. Sosioekonominen eriytyminen heijastuu myös alueellisiin terveys- ja hyvinvointieroihin. Koetussa turvallisuudessa on niin ikään havaittavissa alueellisia eroja.​

Asuntopolitiikka on edelleen tärkeä osa segregaation hallintaa, mutta sen vaikutukset ovat usein hitaita ja rajallisia erityisesti jo rakentuneilla alueilla. Sosiaalinen sekoittaminen toimii parhaiten uusilla asuinalueilla eikä yksin riitä vastaamaan eriytymisen monimuotoisiin syihin. Siksi huomio on kohdistettava entistä vahvemmin myös olemassa olevien asuinalueiden arkeen ja elinvoimaan.​

Keskeinen kysymys on se, tarjoaako alue asukkailleen realistiset mahdollisuudet koulutukseen, työhön ja sosiaaliseen nousuun sekä koetaanko arki turvalliseksi ja sujuvaksi. ​

Johtaminen segregaation ehkäisyssä

Segregaatio keskittyy eritoten suurimpiin kaupunkiseutuihin, joiden rooli segregaation ehkäisyssä on kaupunkien tärkeä tehtävä. Oleellisinta on segregaation ehkäisyn johtaminen toimialarajat ylittävänä kokonaisuutena sekä toimialakohtaisten toimien johtaminen tavoitteellisesti. Näin parannetaan alueiden fyysistä, sosiaalista ja toiminnallista ympäristöä. ​

Segregaation ehkäisyn onnistuneella johtamisella vaikutetaan asukasrakenteen muodostumiseen, parannetaan asukkaiden kokemusta omasta alueestaan sekä edesautetaan muiden toimijoiden toimintaedellytyksiä alueilla pitämällä ne elinvoimaisina ja vetovoimaisina. ​

Pitkäjänteinen aluekehittäminen erojen tasapainottamiseksi on keskeinen keino. Aluekehityksen kärkitoimia ovat purkava täydennysrakentaminen ja uudisrakentaminen, erilaiset asumismuodot, sujuvat liikenneyhteydet, kehittyvät palvelut ja palveluiden sitouttaminen, harrastusmahdollisuudet sekä viihtyisä ja turvallinen ympäristö. Asuntopoliittisena kärkitoimena on asunto-, hallintamuoto- ja talotyyppien monipuolistaminen.​

Myös sellaiset toimet, jotka lisäävät julkisten tilojen viihtyisyyttä ja laajaa käytettävyyttä sekä parantavat koettua turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä, ovat tärkeitä.

Vuokrataloyhtiöiden uusi ote asuntopolitiikkaan: Kerrostalo 2000 -hanke​

Kun valtiolta ei ole saatavilla tukea kohtuuhintaisten asuntojen rakentamiseen, kuntien on etsittävä keinoja rakentaa kohtuuhintaisia koteja ilman valtiota.​

Kuntaliitto sekä joukko aktiivisia kaupunkien vuokrataloyhtiöitä ovat käynnistäneet hankkeen sarjatuotannon konseptointia varten. Kerrostalo 2000 -pilottihankkeet pyritään käynnistämään syksyllä 2026. Hankkeen nimi tulee rakentamisen hinnasta: 2000 euroa neliömetriä kohden. Tämä on huomattavasti matalampi kustannus kuin tavanomaisessa asuntorakentamisessa. Sarjatuotettu kerrostalo on laadukas mutta hyvin standardoitu.​

Kerrostaloja on mahdollista rakentaa sarjatuotantona ja saada siten tuottavuus nousemaan. Sarjatuotannolla rakentamisen hinta voisi olla nykyistä 20–30 prosenttia alempi. Kuntien tilaamina tavoitteena ei ole voitto, mikä alentaa rakentamisen hintaa entisestään. ​

Kerrostalo 2000 voi olla ratkaisu, kun talo tarvitaan alueelle, jonne taloja ei ole mahdollista saada markkinaehtoisesti ja joka on MAL-sopimusten ulkopuolella. Se voi olla ratkaisu myös suurissa kaupungeissa, joissa purkurakentamisen kautta voidaan kehittää alueita segregaation ehkäisemiseksi. ​

Tällaiset talot eivät sovi alueille, joissa kaavojen sisältövaatimukset ovat laajoja, sillä sarjatuotanto ei mahdollista kaavan vaatimaa variaatiota. ​

Taloihin ei liity valtion tukeman asuntorakentamisen kaltaista sääntelyä, joten konsepti on kunnille ketterämpi toteuttaa ja hallinnoida. Asukkaat voidaan valita tarpeiden mukaan. 

Lue lisää hankkeen verkkosivuilta.

Ajankohtaista asuntopolitiikasta

Löydä lisää sisältöä samoista teemoista

Yhdyskunnat ja ympäristö
asuntotoimi
asuntotuotanto
asuntopolitiikka