Kunnat tarvitsevat enemmän liikkumavaraa selvitäkseen työllisyysvelvoitteistaan

Kunnat ovat vastanneet työllisyys- ja elinkeinopalveluista sekä kotoutumisesta nyt noin kymmenen kuukauden ajan. Uusien tehtävien haltuunotto valtiolta on sujunut ensimmäisessä vaiheessa hyvin: kaaosta ei ole syntynyt, 45 työllisyysaluetta on muodostettu, ja palvelujen jatkuvuus on pääosin turvattu.

Lähipalveluita vahvistamalla pyritään aiempaa paremmin vastaamaan työtä ja työvoimaa etsivien tarpeisiin. Siinä auttaa, että kunnat vastaavat keskeisesti myös koulutuksesta, elinkeinopolitiikasta, hankinnoista ja monien investointien edellytyksistä. Tässä kokonaisuudessa voidaan vaikuttaa työvoiman kysyntään ja tarjontaan.

Uudistuksen tavoitteet ovat entistäkin ajankohtaisempia. Niiden saavuttaminen on kuitenkin vaikeutunut, koska työttömyyden voimakas kasvu osuu nyt samaan ajankohtaan. Kunnat rakentavat uusia palvelumalleja jyrkässä vastamäessä. Työllisyys- ja elinkeinopalvelujen rahoitus siirtyi jo alun perin alimitoitettuna kunnille. Tämän vuoksi esimerkiksi starttirahojen ja palkkatuen myöntämistä on jouduttu joissain kunnissa rajoittamaan. Pahentunut työttömyys on lisännyt kuntien maksuvastuuta työttömyysturvasta oletettua enemmän. Samoin ensisijaisen sosiaaliturvan leikkaukset kasvattavat osaltaan kuntien toimeentulotuen maksuosuutta.

Näistä muutoksista aiheutuu yhteensä vähintään 300 miljoonan euron lisälasku kunnille. Merkittävä summa lisää painetta säästöjen hakemiseen muualta – käytännössä sivistyspalveluista – tai verotuksen kiristämiseen. Samalla kuntatalouden liikkumavara kaventuu muutoinkin.

Normaalioloissa nykyisen mallin kuntakohtainen rahoitus toimii, mutta suuret heilahtelut työttömien määrissä ja palvelutarpeissa edellyttäisivät rinnalle joustavaa kansallista rahoitusvälinettä, joka auttaa äkillisten rakennemuutostilanteiden hoitamisessa.

Kuntien vastuulla olevien työllisyyspalvelujen järjestäminen ja työkyvyn tukeminen vaativat usein sosiaali-, terveys- ja kuntoutuspalvelujen saumatonta saatavuutta, ja nämä palvelut ovat nykyisin hyvinvointialueiden vastuulla. Pitäisikö myös hyvinvointialueilla olla kuntien tavoin kannustavaa rahoitusvastuuta sekä työttömyysturvasta että toimeentulotuesta? Hyvinvointialueet voivat omilla toimillaan vaikuttaa näiden tarpeeseen.

Tämä tulee ottaa huomioon myös valmisteilla olevassa esityksessä, jossa rahoitusvastuu alle 25-vuotiaiden nuorten toimeentulotuesta siirrettäisiin kokonaan kunnille, kun niiden vastuulla on nyt 50 prosenttia. Myös nuorten tarvitsemissa palveluissa hyvinvointialueilla on tärkeä rooli. Rahoitusvastuun siirrot pitäisi tehdä kustannusneutraalisti. Kun kannustimet toimivat, kaikki hyötyvät, ja eniten hyötyvät palveluja tarvitsevat asiakkaat.

Kuntien liikkumavaraa palvelujen järjestämisessä on merkittävästi lisättävä ja sääntelyä purettava, jotta kunnat onnistuvat uusissa tehtävissään ja uudistuksen hyödyt saadaan esille.

Kunnilla on sosiaaliturvan maksuvastuidensa ja omien verotulokertymiensä kautta poikkeuksellisen vahvat kannustimet tarjota parhaita työllisyyttä, yrittäjyyttä ja kasvua edistäviä palveluja. Tällöin ei tarvita nykyisen kaltaista sääntelyä, jossa laki velvoittaa työvoimaviranomaisen alkuvaiheessa haastattelemaan työttömiä työnhakijoita kahden viikon välein ja päivittämään työllisyyssuunnitelmia tiukoin ehdoin. Myös valtion viranomaisten ohjausta muun muassa tietojärjestelmien kehittämisessä tulisi keventää.

Kuntien on vaikea selvitä uusista tehtävistään ilman kansallisen työllisyys- ja sosiaalipolitiikan tukea. Esimerkiksi kotoutumispalvelujen leikkaukset ja työssäoloehdon tiukennukset palkkatuetussa työssä vaikuttavat nyt kuntiin aiempaa suoremmin. Vaikutusten arvioimisessa ja ymmärtämisessä on vielä paljon opittavaa.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Helsingin Sanomien vieraskynäkirjoituksena 5.11.2025.