Velkajarrulinjaukset - säästöjä ja poliittisesti mukavien päätösten karsimista?

Kaikista eduskuntaryhmistä koostuva finanssipoliittinen parlamentaarinen työryhmä julkaisi helmikuun lopussa raportin, jossa pohjustettiin julkisen talouden tilannekuvaa Suomessa sekä sovittiin alustavasti valtion ja paikallishallinnon rahoitusasematavoitteesta vuosille 2027–2033 (ns. ylivaalikautisesta tavoitteesta). Rahoitusasematavoitteella, joksi linjattiin noin -3 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen, tarkoitetaan numeerista tavoitetta sektorin kokonaistulojen ja kokonaismenojen erotukselle. Vasemmistoliitto jätti raporttiin eriävän mielipiteen. 

Finanssipoliittisen parlamentaarisen työryhmän linjaukset ovat ymmärrettäviä. Julkisen talouden tuntuvan epätasapainon vuoksi seuraavallakin hallituskaudella tullaan keskustelemaan ja päättämään julkista taloutta sopeuttavista päätöksistä. Sopeutustoimien mittaluokka on useita miljardeja euroja. Puolueet linjasivat raportissa, että sopeutustoimet kannattaa jaksottaa niin, että ne haittaavat talouskasvua ja kestävää yhdyskuntakehitystä mahdollisimman vähän. Raportissa hahmoteltiin myös esimerkkilaskelmia sopeutustoimien ja velan yhteydestä. 

Finanssipoliittisen parlamentaarisen työryhmän esittämät linjaukset liikkuvat toistaiseksi hyvin yleisellä tasolla. Kun lentokorkeus on sopiva, asioista on vaikea olla eri mieltä. 

Erimielisyys alkaa kuitenkin sillä hetkellä, kun ryhdytään pohtimaan ja päättämään sopeutustoimien sisällöstä ja kohdistumisesta yhteiskunnassa. Päätetyt säästöt valuvat aina lisäkustannuksiksi muualle yhteiskuntaan, joko kansalaisille, yrityksille tai toisinaan myös muualle julkiseen sektoriin, kuten kunnille. Helppoja sopeutustoimia ei ole olemassa.

Suorien sopeutustoimien ohella erimielisyyttä aiheuttaa myös velkajarrun vaatima nettoperiaate, jonka mukaan myös julkista taloutta heikentävistä ns. mukavista päätöksistä pitää tinkiä. Tällaisia mukavia päätöksiä ovat esimerkiksi työn verotuksen tai yhteisöverokannan keventäminen, liikennehankkeet tai vaikkapa yritys- tai elinkeinopolittiiset tuet. 

Suomessa ei ole ollut vuosikymmeniin minkäänlaista poliittista selkärankaa puuttua juuri näihin mukaviin, julkista sektoria heikentäviin päätöksiin, vaikka vastaavat koko julkisen sektorin tasapainoa edistävät rahoitusasematavoitteet ovat olleet voimassa jo pitkän aikaa. Veroaste on keventynyt, hallitusohjelmien tulevaisuusinvestoinnit ovat arkipäiväistyneet ja lainsäädäntö tehtailee vuosi vuodelta enemmän uusia normeja, julkisen sektorin velvoitteita ja tukia. Vaarallisilla vesillä ollaan myös silloin, kun poliittiset linjaukset ohjaavat nostamaan valtion menojen BKT-osuutta ilman tietoa siitä, mihin rahat käytetään ja minkälaista vaikuttavuutta niillä aikaansaadaan. 

Aikaisempaan historiaan peilaten en usko, että finanssipoliittisen lainsäädännön uudet kirjaukset, poliittinen yhteisymmärrys rahoitusasematavoitteesta tai talouspoliittisen arviointineuvoston tulevat suositukset taittavat velkaantumiskehityksen seuraavilla hallituskausilla. Tähän saattaa riittää EU:n alijäämämenettely, mutta se tarvitsisi rinnalleen myös laajempaa asennemuutosta siitä, että valtioriippuvuuden vähentyessä vastuu yhteiskunnastamme ja sen talouskasvusta siirtyy voimakkaammin kansalaisille, järjestöille, omistajille ja kilpailukykyisille yrityksille kasvavilla liiketoiminta-aloilla. 

Tällaista keskustelua ei ole yhteiskunnassamme vielä edes aloitettu. Tulevan hallituskauden alla pitäisikin keskustella samalla innokkuudella yksityisen sektorin työn tuottavuuden kasvusta kuin julkisen sektorin velkaantumisen taittamisesta. Muuten tavoitteet paremmasta tulevaisuudesta ja talouskasvusta epäonnistuvat.