Oppimistulokset eivät parane pelkästään mittaamalla

Oppimistulokset ovat heikentyneet huolestuttavasti. Ratkaisuksi tarjotaan nyt kansallisia kokeita ja opettajarekisteriä. Mutta onko ongelmamme todella se, ettemme mittaa tarpeeksi?

Eduskunnan tarkastusvaliokunta arvioi 15.10. julkaistussa mietinnössään suomalaisen koulutusjärjestelmän tietopohjan puutteelliseksi. Valiokunta näkee, että tiedon puute vaikeuttaa sen arvioimista, miksi oppimistulokset laskevat. Keskeisinä toimenpiteinä Suomeen ehdotetaan opettajarekisteriä ja kansallisten kokeiden pilotointia.

Avaukset oppimistulosten parantamisesta ovat tervetulleita, tarvitsemme monipuolista keskustelua. Samalla herää kysymys, miten hyvin halutaan tunnistaa sitä, mitä jo tehdään ja mitä pienillä viilauksilla olisi saavutettavissa.

Kansallinen koe tarkoittaisi koko ikäluokan tekemää, yhtenäisesti arvosteltavaa koetta. Valiokunnan mukaan kokeet tuottaisivat luotettavaa tietoa Suomen oppimistulosten laskusta. Ehdotus on saanut kannatusta erityisesti taloustieteilijöiltä, vähemmän kasvatustieteen tutkijoilta tai koulutuksen parissa toimivilta. 

Huolena on esitetty muun muassa koulujen ranking-listat sekä se, että kansalliset kokeet ohjaisivat opetuksen tähtäämään vain kokeista selviytymiseen. Koejärjestelmä nielee myös rahaa ja aikaa, mikä sekään ei ole pikkujuttu näinä aikoina.

Koska resursseista on kova pula, on kyettävä priorisoimaan ja miettimään, mihin satsaaminen on vaikuttavaa. On paikallaan kysyä, mikä takaisi sen, että kansalliset arvioinnit otoksia paremmin kertovat vaikuttavuudesta. Suomessa koulutuksen arviointia kansallisella tasolla toteuttaa Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi. Karvin arvioinnit tehdään koko maan osalta otospohjaisesti. 

Kun viitataan muiden maiden käytäntöihin, kaipaisin tietoa siitä, miten muualla juuri kansallisten kokeiden on osoitettu parantavan oppimista. Ollaanko esimerkiksi Tanskassa, johon valiokunta viittaa, tyytyväisiä oppimistulosten kehitykseen? Ymmärtääkseni ei olla, sillä kokeista huolimatta Tanskassa ovat PISA-tulokset laskeneet. Oletus järjestelmän paremmuudesta siksi, että käytäntö on yleinen muualla, ei nyt riitä. 

Tarkastusvaliokunta on oikeassa siinä, että yhtenäistä tietopohjaa tarvitaan. Oleellista on se, että tutkijoiden ja valtakunnallisen koulutuspolitiikan lisäksi tietoa tarvitaan palvelemaan myös paikallisia koulutuksen järjestäjiä, kouluja ja opettajia. On tärkeää selvittää, muuttaisivatko yhteiset kokeet tilannetta paremmaksi kuin käytössä oleva otospohjainen syvällinen arviointi. Pystyttäisiinkö yhteisen testauksen tuomalla seurantatiedolla pureutumaan oppimisen sisältöön ja tekemiseen niin, että oppimistulokset lähtevät nousuun? 

Tällä hetkellä Suomessa valmistellaan osaamistakuuta, jossa oppilaiden arviointia tullaan yhtenäistämään. Osaamistakuun puitteissa laaditaan myös opettajien käyttöön yhteinen perusopetuksen tehtäväpankki, jolla edistetään opetuksen yhtenäisyyttä ja tasalaatuisuutta. 

Taloudellisesti järkevältä tuntuisi nyt satsata osaamistakuun onnistumiseen ja kehittää siitä jatkuvasti kehittyvä ja seurattava järjestelmä. Kuluneen kahden vuoden aikana opetus- ja kulttuuriministeriön asettamassa työryhmässä on myös kehitetty perusopetuksen uudistetut laatutavoitteet osana saavutettavuuden ja laadun varmistamistyötä. Laatutavoitteiden seurannan tulisi jatkossa palvella niin paikallisen kuin valtakunnallisen tason kehittämistä. Tietopohjan vahvistamiseksi laatutavoitteita koskeva työ olisi syytä toteuttaa loppuun. 

Resurssitehokasta ei ole käynnistää prosesseja uudelleen, ennen kuin hyödynnetään sitä, mitä jo on tehty. Sirpaleisia toimenpiteitä enemmän koulutuksen arviointi ja tietopohja tarvitsee kehittyäkseen kokonaisuuden haltuunottoa ja tarkastelua. 

Tarkastusvaliokunta haluaa myös pureutua opettajiin ja selvittää yhteyksiä opettajien ja oppimistulosten välillä. Keinona nähdään opettajarekisterin perustaminen. Opettajarekisteristä on aikaisemmin puhuttu lähinnä opettajankoulutuksen ennakoinnin ja suuntaamisen välineenä. Valiokunnan puheenjohtaja Johanna Ojala-Niemelä toteaakin Helsingin sanomissa 18.10., että ”sitten nähtäisiin, minkä verran meillä on eri aineissa päteviä aineenopettajia ja mihin koulutusta olisi sen perusteella tarpeellista suunnata”.

Tässä kohtaa herää kysymys, onko valiokunnalla tietoa, KT:n (Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat) käyttämistä ja ylläpitämistä tilastoista. Se, miten paljon kunnissa on palkattuna kelpoisia henkilöitä ammattiryhmittäin, selviää jo nyt KT:n tilastoista. Resurssien käyttäminen sellaiseen, mitä jo saatavissa on, ei tässäkään asiassa ole järkevää.  

Uutena näkökulmana opettajarekisteriin tarkastusvaliokunta tuo tarpeen selvittää sitä, mikä yhteys opettajalla on oppimistuloksiin. Ehdotusta voi pitää radikaalina. 

Voitaisiinko oikeasti luoda rekisteri, jossa opettajatieto kytkettäisiin oppilaan oppimistuloksiin ja sitä kautta pystyttäisiin arvioimaan, tehdäänkö luokassa oikeita asioita? Päästäisiinkö tätä kautta arvioimaan opetuksen vaikuttavuutta, löytämään kehittämisen kohteita ja edistämään oppimistuloksia? En tiedä. 

Aihe on arka ja sisältää riskejä, sillä sen myötä koskettaisiin opettajan autonomiaan. Yksittäisen opettajan, koulun ja kunnan autonomia on ollut suomalaisen koulujärjestelmän vahvuus. Sen kuitenkin tiedän, että pelkkä kelpoisuuksien listaaminen uuteen rekisteriin ei nykytilanteeseen toisi paljoa lisätietoa, hallinnollista työtä kylläkin.

Oppimistulosten heikkenemiseen on suhtauduttava vakavasti. Koulutuksen tietopohjaa on vahvistettava, mutta samalla on tunnistettava ja hyödynnettävä jo tehty työ. Uusien kokeiden ja rekisterien kohdalla on syytä kysyä, mitä lisäarvoa ne toisivat ja miten ne auttaisivat kuntia, kouluja ja opettajia kehittämään opetusta.

Oppimistulokset eivät parane pelkästään mittaamalla. Ratkaisevaa on, mitä tiedolla tehdään.