Kyösti Värrin blogi 12.6.2020

Uhkaako hankehumppa eriarvoistaa lukiokoulutusta?

Julkaisin 27.8.2018 kirjoituksen, jossa tarkastelin lukiokoulutuksen heikkoa rahoitusasemaa. Tilanne on siltä osin pysynyt edelleen kestämättömänä. Valtion rahoitusleikkaukset ovat jatkuneet ja jatkuvat. Onneksi kunnat ovat kantaneet vastuuta lukiokoulutuksen laadusta ja saavutettavuudesta paikkaamalla ansiokkaasti valtion tekemiä rahoitusleikkauksia.

Lukiokoulutuksen nettokustannukset vuonna 2018 olivat 725 miljoonaa euroa. Kuitenkin lukiokoulutuksen rahoitusjärjestelmässä kustannuksista oli valtion rahoitusleikkausten vuoksi enää vain 87 prosenttia. Kuntien rahoitusosuus kustannuksista oli jo 76 prosenttia, jolloin valtio rahoitti enää 24 prosenttia lukiokoulutuksesta. Ilman rahoitusleikkauksia valtion rahoitusosuuden olisi tullut olla lähes kaksikymmentä prosenttiyksikköä korkeampi.

Eriarvoistaako valtion hankerahoitus lukiokoulutusta?

Vuonna 2019 oli yhteensä 271 lukiokoulutuksen järjestäjää, jotka saivat valtionosuutta tai -rahoitusta lukiokoulutuksen järjestämiseksi. Näistä 210 eli 77,5 % sai myös haettavana ollutta valtionavustusta lukiouudistuksen toimeenpanoon vuonna 2019. Valtion talousarviossa oli tähän tarkoitukseen eli lukion opetussuunnitelmatyöhön varattu 10 miljoonan euron valtion erityisavustus vuodelle 2019. Kaikki lukiokoulutuksen järjestäjät ja lukiot laativat paikallisen opetussuunnitelman.

Kaikkien koulutuksen järjestäjien resurssit eivät riitä hankehumpaksi kuvattuun avustusten hakuun, hankehallinnointiin ja -raportointiin. Tässäkin tapauksessa 10 miljoonan euron määrärahasta jäi 1,1 miljoonaa euroa jakamatta. Osa rahasta jäi siis jakamatta ja lisäksi lähes neljäsosa lukiokoulutuksen järjestäjistä ei lähes yksinomaan hakemattomuden vuoksi saanut lainkaan avustusta! On hyvin mahdollista, että valtion harrastama mikromanagerointi erityisavustusten muodossa on omiaan lisäämään eriarvoisuutta lukioiden välillä.

Kiihtyykö hankehumppa?

Valtioneuvosto antoi 5.6.2020 vuoden 2020 neljännen lisätalousarvioesityksensä (HE 88/2020 vp) eduskunnalle. Lisätalousarviossa esitetään 17 miljoonan euron määrärahaa avustuksiin lukio-opiskelijoiden opintojen kertaamiseen ja tukitoimenpiteisiin. Esitys perustuu talousarvioesityksen selvitysosan mukaan koronavirustilanteen aiheuttamaan tuen tarpeeseen lukiokoulutuksessa. Opetussuunnitelman valmistelun tavoin kyse on siis jälleen kaikkia lukioita ja lukiokoulutuksen järjestäjiä koskevasta asiasta.

Valtioneuvostolla on varmasti hyvä tarkoitus, mutta on jälleen suuri mahdollisuus siihen, että hyvä tarkoitus kääntyy itseään vastaan. Tarkoituksen ei tulisi pyhittää keinoja. Esityksen mukaan kyse on jälleen avustuksesta. Suurempien vahinkojen minimoimiseksi olisikin tärkeää, että avustusprosessi on yksinkertainen. Mitä enemmän avustukseen sisältyy valtionavustuslain (688/2001) ulkopuolisia ja rajoittavia tekijöitä, sitä todennäköisemmin avustus lisää eriarvoisuutta.

Olisiko avustukselle vaihtoehtoja?

Kun rahoitustarve koskee yhtäläisesti kaikkia koulutuksen järjestäjiä, ei avustusten käyttö ole ainoa vaihtoehto. Lisärahoitus olisi myös mahdollista allokoida normaalin valtionosuusrahoituksen kautta. Tällöin prosessi yksinkertaistuisi ja nopeutuisi, eikä se aiheuttaisi hakijoille turhaa työtä hakemusten ja raportoinnin suhteen. Myös päätöksentekomenettely nopeutuisi ja helpottuisi.

Olisi mahdollista muuttaa opetus- ja kulttuuritoimen rahoituslain (1705/2009) 23 b §:ä, jonka mukaan tänäkin vuonna lukiokoulutuksen rahoitusta leikataan noin sadalla miljoonalla eurolla. Valtion 17 miljoonan euron rahoituslisäys voitaisiin toteuttaa pienentämällä kyseisessä pykälässä olevaa leikkausta sekä valtion että kuntien rahoitusosuuden verran. Näin valtion 17 miljoonan lisärahoitus saataisiin toteutettua. Tällöin kuitenkin myös kuntien asukaskohtainen rahoitusosuus kasvaisi nykyisestä (83,13 €/asukas) tasosta. Siinä tapauksessa lukiokoulutusta järjestämättömien kuntien rahoitusosuus kasvaisi.

Tarkoituksenmukaisempaa olisi pienentää rahoituslain 23 b §:n leikkausta valtion lisärahoituksen verran sekä samanaikaisesti pienentää 8 §:n kunnan suhteellista rahoitusosuutta. Näin kuntien euromääräinen rahoitusosuus pysyisi entisellään ja rahoitus lisääntyisi valtion 17 miljoonan euron lisärahoituksena. Tämä mekanismi ohjaisi valtion lisärahoituksen yksikköhintarahoituksena ilman lisäbyrokratiaa suoraan koulutuksen järjestäjille.

Jokaisella lukiokoulutuksen järjestäjällä on oma yksikköhintansa. Edellä kuvattu menettely ohjaisi lisärahoituksen lukiokoulutuksen yksikköhinnan mukaisesti koulutuksen järjestäjille. Mikäli järjestäjäkohtaisen yksikköhinnan asemasta haluttaisiin käyttää esimerkiksi yhteistä jakoperustetta, tuolloin olisi mahdollista käyttää myös keskimääräistä yksikköhintaa lukiokoulutukseen valmistavan koulutuksen rahoituksen tavoin. Hyvä kuitenkin muistaa, että 17 miljoonan euron lisärahoitus on vain kaksi prosenttia lukiokoulutuksen kokonaiskustannuksista.

Pohdinnan paikka - ennemmin tai myöhemmin

Valtionavustusten käyttämiselle ja eriarvoistavalle hankehumpalle on vaihtoehtoja. Koska lukiokoulutuksen tosiasialliset kustannukset ovat valtion rahoitusleikkausten vuoksi merkittävästi suuremmat kuin rahoitusjärjestelmässä oleva rahoitus, joutuvat kunnat rahoittamaan lukiokoulutusta myös rahoitusjärjestelmän ulkopuolelta. Näin ollen valtiolta on myös poistunut tarve kontrolloida rahoituksen kohdentumista avustusmekanismin avulla.

Valtio on leikannut lukiokoulutuksen perusrahoitusta ja pyrkii sen sijaan käyttämään avustuksia. Avustuksiin sisältyy kuitenkin sekä periaatteellisia että käytännöllisiä ongelmia. Kun tehtävät koskevat kaikkia lukiokoulutuksen järjestäjiä, on valtionosuusrahoitus tarkoituksenmukainen rahoitusmuoto. Olisiko vihdoin aika vahvistaa perusrahoitusta?

 

Kirjoittaja

Kyösti Värri on lukiokoulutuksen erityisasiantuntija Kuntaliitossa.

Kyösti Värri Twitterissä: @KyostiVarri